Rakkauden vastaanottaminen

Tänne tuli tukikämpän ohjaaja kotikäynnille juttelemaan kanssani. Otin pehmolelun tapani mukaan syliini ja pyörin lattiaa ympäri samalla kun vuodatin vain kaiken ulos mitä mieleeni tuli. Itku tuli siinä. Hän kysyi, miten voisi auttaa, ja vastasin että pelkästään hänen myötätuntoisuutensa ja kuunteleminen auttaa. Katsoin häntä välillä ujosti silmiin ja näin ne tulvillaan myötätuntoisuutta. Itkin lisää.

Puhuin hänelle exästäni joka juuri tapaamistamme aiemmin oli viestitellyt minulle että pohti sellaista asiaa että asuisimme taas tovin saman katon alla ja se tekisi meille molemmille hyvää (asuimme yhdessä noin vuoden verran silloin kun tutustuimme). Hän saisi unta (koska kärsii painajaisista ja minun kanssani pystyy paljon paremmin nukkumaan) ja minun taas ei tarvitsisi kaiken aikaa pelätä kun hän olisi seuranani. Tuo oli niin iloinen yllätys, että hän ehdotti tällaista ratkaisua. Olin niin kiitollinen hänen sanoistaan että hän voisi olla tukenani ja turvanani täällä. Harvoin kukaan suoraan tulee sanomaan minulle että tahtoo auttaa, tukea.

Itkin ohjaajalle sitä miten kaunista on että minä ja exäni tuemme toisiamme kun molemmilla on vaikeaa, miten kaunista on että kaksi rikkinäistä ihmistä kohtaa ja meidän rakkautemme toisiimme auttaa molempia selviytymään ja eheytymään. Miten meidän välillämme virtaa ehdoton, pyyteetön rakkaus.

Siinä ohjaajalle puhuessani itkin miten en osaa ottaa vastaan ystävällisyyttä, empatiaa ja rakkautta. Sitä kun itkeskelin niin yhtäkkiä oivalsin, miksi rakkaus aiheena ja tunteena on niin vaikea, miksi kaikki hyvä mitä ihmiset antavat, on niin vaikeata ja työnnän sen pois. Olen oppinut yhdistämään raiskaukset ja rakkauden toisiinsa. Ymmärsin siinä ohjaajalle puhuessani itsekin sen miten rakkaus ei ole yhtä kuin raiskaus. Toistelen sitä nyt mielessäni itselleni jotta sisäistäisin asian.

Sitten kun otan vastaan lopultakin hyvää ihmisiltä, en enää pelkää. Rukoilen, että oppisin jo nyt ottamaan vastaan niin ei tarvitsisi kaiken aikaa olla niin peloissaan.