Mantelitumake ja vaaran tuntu

Soitin kriisipuhelimeen. On tässä parin päivän ajan ollut valloillaan niin hirveät pelot etten ole pystynyt kunnolla nukkumaan. Kriisityöntekijä selitti minulle mantelitumakkeesta. Että tavallaan minä itse en pelkää mutta se mantelitumake siellä huutaa että vaara, vaikka mitään vaaraa ei ole. Se on jättänyt stressireaktion päälle ja että minun täytyy selittää sille mantelitumakkeelle ettei vaaraa ole. Pikkuhiljaa se oppii siihen ja rauhoittuu.

Auttoi kyllä todella paljon. Sekin auttoi kun kaveri selitti, että hän tietää nämä asiat, ja ettei asuntooni voida tunkeutua mitenkään. Myös tukikämpän työntekijät ovat vakuutelleet minua siitä että täällä on täysin turvallista.

Olen jäänyt henkisesti elämään tilanteeseen että tämä kotini on lapsuudenkodin huone ja tuo ovi voi avautua milloin tahansa. No, mantelitumake siellä taas vain huutaa että vaara, tämä on lapsuuskodin huone, vaara, ovi voi avautua. No, niin kun ei vain käy!

Kriisityöntekijä vertasi sitä siihen että asun saarella ja saarelle hyökätään ja minun täytyy lähteä saarelta merelle turvaan. Saari on kehoni. En voi kuin paeta. Kun palaan saarelle niin tarkistan kaikki paikat ja huomaan ettei siellä ole enää ketään. Nyt olen tuolla saarella ja pelkään alati, koska sinne taas hyökätään, ja mieleni tekee lähteä merelle turvaan. Oikeasti meri on paljon pelottavampi paikka kuin olla turvallisesti saarella. Puhuttiin miten pitää rakentaa sinne saarelle muurit ettei kukaan pääse sinne. Ne muurit ovat lukko ovessani. Rakennan paraikaa sitä muuria, ja kun se on valmis, voin hengähtää helpotuksesta.