Viimeisimmät kuulumiset

Edistyn jälleen. Viime päivinä en juurikaan ole miettinyt traumoja taikka puhunut niistä. Sen sijaan että vajoaisin takaumaan, olen pyrkinyt pitämään itseni irti niistä. Välillä se vaatii melkoista tahdonvoimaa. Olen silti onnistunut aika hyvin välttämään triggereitä.

Olen nukkunut myös paremmin nyt ja hiljalleen ymmärtämässä, todella sisäistämässä, että olen kotonani turvassa. Siksi nukun myös paremmin.

Otin edistysaskelia myös dissosioinnin suhteen. Ymmärsin, ettei kukaan kajoa kehooni enää. Kehoni on turvassa. Ja kas, tunsin maan jalkapohjiani vasten. Hyvin hentoinen kosketus, mutta kuitenkin. Ja sen kautta heti huomattavasti turvallisempi olo.

Tänään taas vaikeampaa. Takauma puski taas päälle. Viime yö oli uneton. Ahdistaa ja pelottaa nyt se että olen yhtään avautunut näistä asioista. No, tehty mikä tehty, en enää voi perua sitä. Se tuo turvattomuuden tunnetta, jos perheeni lukee näitä tekstejä. Silti, tehty mikä tehty, ja haluan jatkaa siitä huolimatta kirjoittamista. Sillä ei pitäisi olla merkitystä turvallisuuteni kannalta vaikka puhunkin avoimesti. He voivat vain hyväksyä sen.

Ehkä ei ollut järkevä ajatus aloittaa blogia ollenkaan. Mutta en halua sitä poistaakaan. Pitää vain ymmärtää että olen joka tapauksessa turvassa.

Tänään oli keskusteluryhmä. Puhuttiin mielenterveysongelmista. Oli antoisat keskustelut. Helpotti nähdä ihmisiä ja jutella. Kaipaan enemmän ihmisiä elämääni. Nyt keittelen kahvia ja yritän rauhoitella itseäni. Voisin röökillä käydä.

Olen kyllä idiootti kun kirjoitan näistä asioista avoimesti mutta koen tämän blogin pitämisen siltikin tärkeänä ainakin itselleni jos tämä ei muille anna mitään. Toivottavasti antaa.

Ehkä jatkossa olen vain vähän tarkempi siitä, mitä julkaisen täällä. En ole aivan ymmärtänyt ettei kaikesta ole järkevää avoimesti puhua. En vain ole ihan tässä maailmassa kiinni niin että ymmärtäisin pitää suuni kiinni kun täytyy ja kenelle taas voi puhua.