Olen päättänyt nyt etten puhu traumoistani ollenkaan mitään kenellekään. Parempi nyt vahvistaa tätä hetkeä eikä mennä niihin ollenkaan. Päätin lopultakin sysätä pois sen raskaan säkin jota raahaan mukanani. Olen kyllästynyt siihen enkä halua enää katsoakaan sitä päin. Katson, mitä sen sisällä on, vasta sitten kun pystyn, mutta minun ei tarvitse kanniskella sitä mukanani.
Puhuin kyllä äsken ihan hetken verran ja pintapuolisesti traumoistani tukikämpän ohjaajalle. Siitä tuli ihan hyvä mieli. Puhuin niin vähän etten triggeröityisi. Tuli turvallisempi olo. Helpottaa. Se on ohi.
Kävin tänään kirjastolla lainaamassa pari kirjaa Lornalta ja kirjan Vankina Thaimaassa. Odottelen myös että Pimeyden ytimeen -kirja tulisi lainattavaksi. Olen viime aikoina innostunut lukemisesta ja lähes kaiken aikani käytän lukemiseen ja kahvitteluun. Arjen herkkuja.
Eilen kuuntelin musiikkia olohuoneessa (tukikämpän yleisissä tiloissa), Enyaa, ja tunsin hyvin kauniin pienen hetken ajan hyvyyden ja liikutuin kyyneliin.
Sen vähän ajan, kun puhuin ohjaajalle, jälkeen tunsin oman herkkyyteni voimistavalla tavalla ja tunsin myös miten hemmetin vahva olen. Tunsin olevani minä.
Kirjastossa käydessäni istuskelin kahvilla ja söin mokkapalaa ja nautin olostani. Mietin, miten ihanaa on, että näin mitätön arkinen asia tuo suurta nautintoa. Muistuttelin itselleni että olen turvassa nyt ja hetken ajan kykenin uppoutumaan omiin ajatuksiini, turvassa.
Mikään ei enää satuta minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti