Uusi identiteetti

Mainitsin naapurilleni että exäni piti minua alusta alkaen sinä luokan suosittuna tyttönä. Nauroin näille exän sanoille vain. En todellakaan ole. Olen se outo, nolo tyyppi, joka on epäsuosittujen joukossa. Naapurini vastasi että pystyy hyvin kuvittelemaan minut suosittuna. Että säteilen sellaista energiaa. Olin ihan otettu. Sanoin, että olen pohjimmiltaan edelleen epävarma. Kuulemma se ei näy ollenkaan - vaikutan rohkealta ja itsevarmalta. Olin jälleen kerran otettu. Mietin exäni sanoja. Ehkä se ei ollutkaan pelkkää imartelua, kuten ajattelin? Sitten muistin erään pojan yläluokilta joka hänkin sanoi pitäneensä minua luokan suosituimpana tyttönä. Itse ajattelin erästä toista tyttöä luokkamme suosituimpana ja itseäni rumana ja kömpelönä sosiaalisesti. Olen nyt ihan häkeltynyt. Kuka oikein muiden silmissä olen? Yhtäkkiä alan itsekin ajattelemaan itseäni sosiaalisesti lahjakkaana, suosittuna, kauniina tyttönä. Minä, joka olin luokan rumin, oudoin, epävarmin ja kiusatuin tyttö, olenkin kaunis, itsevarma ja suosittu?

Tämä on muodonmuutos minuksi itsekseni. Minä, joka hiljalleen hukkasi itsensä insestiin, muuttui isän rivoksi ja rumaksi kopioksi, alan taas olemaan minä. Ja se minä on jotakin todella imartelevaa. Tämä muutos on niin henkinen kuin fyysinenkin. Säkenöin eri tavoin itsevarmuutta lisää saatuani. En koskaan olisi voinut, ujona ja hiljaisena kahdeksasluokkalaisena, ajatella, että minusta tuleekin karismaattinen. Ajattelin aina itseni karisman vastakohtana. Nyt kun katson itseäni peilistä kun pelleilen ja harjoittelen näyttelemistä, yllätyn sitä, että itseasiassa vaikutankin aika karismaattiselta. Säkenöin voimaa pienessä paketissa. Pakko hehkuttaa tätä. Olen niin tyytyväinen itseeni. Kaikkien pitäisi olla!

Identiteetit ovat vaihdelleet. Toisinaan olin räävitön ja äänekäs tyttö joka koetteli rajojaan ja teki kaikenlaista noloa tarkoituksella ja nauroi itsekin itselleen. Toisinaan hyvin sisäänpäin kääntynyt, ujo ja hiljainen, suorastaan ahdistunut ja pelokas. Voin vain lohduttaa jos sinä, lukijani, koet epävarmuutta, siitä on mahdollista oppia pois. Itse olen oppinut. Sinäkin voit. Suorastaan juoksin pakoon jos joku lähestyi minua ystävällisin aikein. Kysyi lapsena vaikka leikkimään. Eristäydyin omiin oloihini piirtämään ja suljin muun maailman ympäriltäni pois.

Miten sitten tein sen? Miten opin itsevarmuutta? Aloitin kehosta. Opettelin löytämään oman tyylini ja ihastumaan peilikuvaani. Toinen oli itsetuntemuksen kehittäminen. Ikävä kyllä en muista sen tarkemmin koko tätä prosessia, sen vain, että se on ollut pitkällinen prosessi joka jatkuu edelleen.

Huomasin että näytteleminen on hirmu kiva harrastus joka tuo myös lisää itsevarmuutta. Näytteleminen on hyvin luontevaa ja luonnollista. Siinä tarvitsee tunnetta ja itsevarmuutta. On hauskaa leikitellä äänellä, eleillä, esittää erilaisia persoonia ja tunteita. Aion todellakin vielä kun on aika, suunnata johonkin teatteriopintoihin. Näyttelijän ammatista en koskaan ole haaveillut tai harjoitellut näyttelemistä mutta se tulee minulta luonnostaan. Vielä kun treenaisin sitä kunnolla niin ken tietää vaikka joskus saisin jonkun roolin jostain. Se olisi huippua.

Eli tästä epävarmasta ja oudosta ja nolosta tyypistä on kuoriutumassa karismaattinen esiintyjä! Kaikki on mahdollista. Kaikki voivat kasvaa omaksi itsekseen, parhaaksi versioksi itsestään.

Olin niin nolo että en häpeä enää mitään. Oivalsin, että tämän nolouteni myötä kykenen näyttelemään todella noloja hahmoja itsevarmuudella niin, etteivät ne herätä myötähäpeää vaan ovat hulvattomia. Kaikelle on merkitys! Kerron teille loppukevennykseksi hienon sattumuksen joka minulle tässä joitain kuukausia sitten tapahtui. On aika mehevä juttu.

Olin silloin osastohoidossa. Sain idean kiusoitella exää kuvaamalla itsestäni eroottisen videon. Riisuin alusvaatteisilleni ja keimailin kameran edessä. Lähetin videon. Pian terapeutiltani tuli tiukkaa viestiä ettei tuollaisia videoita saa lähettää. Katsoin viestit ja kenelle oikein lähetin sen videon. Olin lähettänyt tämän exälle tarkoitetun eroottisen videon terapeutilleni.

En muista ensimmäistä reaktiotani. Mutta nauroin ja itkin. Olin niin häpeissäni. Kerroin nolostellen terapeutilleni ettei videon kuulunut tulla hänelle. Hän vain sanoi että mietti että kuinka sekaisin siellä osastolla oikein olin kun lähettelen tällaisia videoita hänelle. Naurahdin. Hävetti jo vähän vähemmän. Nauroin katketakseni mokalleni. Sovittiin terapeutin kanssa unohtaa koko asia.

Jos en olisi ollut alakouluvuosinani se noloin tyyppi luokassa olisin kaiketi kaivanut itselleni kuopan johonkin ja piiloutunut sinne loppuelämäkseni itkemään. Nykyään lähinnä naurattaa jos mokaan. Se on hyvä taito. Ja jos haluan olla näyttelijä, silloin etenkin. Eli mitä opimme tästä? Se on ihan okei, jos mokaa! Juhlistakaa nolouttanne! Kaikki ovat toisinaan noloja.