Ensimmäinen kerta elämässäni kun pystyn oikeasti muistamaan

Ensimmäinen kerta elämässäni kun pystyn oikeasti muistamaan tämän.

Isäni raiskasi minua toistuvasti.

Näen tuossa kuvassa itseni kiinnitettynä kahleilla isääni. Minulla on siipeni suojanani. Käännyn hänestä poispäin, en tahdo katsoa hänen rumia kasvojaan, ja itken valtoimenaan.

Itken sen pienen tytön kyyneliä

Itken sen pienen tytön kyyneliä joka joutui joka yö isänsä raiskaamaksi. Se pieni tyttö suree menetettyä lapsuuttaan. Se itkee kristallisia kyyneliä kun muistaa nuo onnettomat yöt yksin pimeyden keskellä. Se säikähti lankeamista syntiin ja päätti aina pitää enkeliä kädestä. Sen siivet olivat edelleen selässään ja se heilutteli niitä ja lohduttautui siitä että ainakin itse on edelleen enkeli vaikka vanhemmat ovatkin demoneita, hirviöitä ja mörköjä. Äitini lauloi tätä kehtolauluna ja muistan suruni ja miten en tahtonut että laulu koskaan päättyy. Paha olo valtasi minut heti kun laulu päättyi. Muistan että olin niin syvästi surullinen että järki lähti...

Löysin yksinkertaisen neuvon pois kärsimyksestä

En ehkä ole kunnolla lapsena ymmärtänyt takaumien ja todellisuuden eroa ja siksi on edelleen vaikeata hahmottaa mikä trauma tapahtuu tässä ja nyt ja mikä on ollutta ja mennyttä elämää. Mikään pahuus ei vaivaa minua enää. Olen selättänyt painajaismaiset yöt.

Nyt olen täysin turvassa. He tuskin tulevat tänne moottorisahan voimin. Pelännyt vain liikaa joskus että he tekevät mitä tahansa jotta saavat minut hengiltä. Sekin on historiaa, mennyttä, eikä enää täydy pelätä.

Voin nyt keskittyä hyvään oloon ja hyvinvointiin. Ei tarvitse enää rääkätä itseään negatiivisin, itsetuhoisin ajatuksin. Tämäkin ottaa aikansa oppia.

Hyvä olo on nyt hyvää oloa. En tarvitse pahoinvoivuutta enää.

Pahoinvointi on kertynyt kehooni ja siksi kärsin ulkonäköpaineista. Kehoni kantaa niin monenlaista traumaa että sen takia se on muuttunut epäviehättävämmäksi mitä se muuten olisi. Kuvissa näytän ihan hyvältä joo paitsi muiden ottamissa.

Mitä tämä on, miksi olen niin hyvinvoiva nykyään? Onko jokin pahasti pielessä? Ei, insesti se vain on lakannut, lopultakin, vaikka sitä kesti kauan.

Löysin yksinkertaisen neuvon pois kärsimyksestä: ei keskity siihen ollenkaan vaan keskittyy sen sijaan hyvään oloon. Masentuneet ihmiset ovat tavallaan itsetuhoisia keskittyessään vain kärsimykseensä. Nyt en anna sijaa tuskalle, annan itseni tuntea hyviä oloja ja hyviä tunteita ja ajattelen itsestäni myönteisiä ajatuksia.

Nyt nautin kahvista ja suklaamoussesta. Elämän pienet suuret ilot tuottavat nautintoa nykyisin paljon. En vaadi enää elämältäni tähtitieteellisen suuria asioita - kuten että asuisin isossa talossa ja minulla olisi omat palvelijat mitä olen joskus lapsena kaavaillut tulevaisuudekseni täysin utopistisissa sfääreissä - vaan minulle riittää että hengitän, elän, ja olen turvassa. Minulle riittää normaali arki ja se tuottaa paljon iloa ja nautintoa. Edelleen haaveilen tosin siitä julkisuudesta ja suurista asioista mutta tuo taas on sitä lapsuutta ja teini-ikää kun haaveilin näistä, olla joku suuri henkilö, ja yritän vähän hillitä niitä ajatuksia jos ne ovat mahdottomia saavuttaa.

Kummastelen tätä uutta todellisuutta jossa elän

Voisin kertoa vähän mielenterveysongelmista joita minulla on ollut paljon erilaisia elämäni varrella.

Lapsena kärsin jonkinlaisesta anoreksiasta. Pelkäsin että lihon jos syön tikkarin. Tein vatsalihaksia ja leikin rekkitangoilla. Se anoreksiaoireilu meni sitten itsestään ohi myöhemmin teininä.

Sitten olen ollut todella bipolaarinen joskus teininä ja varhaisaikuisuudessa. Tätäkään ei diagnosoitu.

Sitten tietysti syvä psykoottinen masennus johon sairastuin varhain mutta viimeistään neljätoistavuotiaana. Ei diagnosoitu.

Seitsemäntoistavuotiaana viimeistään sairastuin psykoosiin. Sain silloin myös diagnoosin ja päädyin ensimmäistä kertaa osastohoitoon.

Minulla on ollut kyllä todella rankka elämä! Tajuan sen että huh. Miten rankkaa. Se sekoamiseni kutosluokalla... räikeä sekoaminen.

Voin nykyään paremmin kuin aikoihin vaikka tulee vaikeita kausia ja paljon vaihtelua voinnissa. Nekin vievät minua kohti eheyttä.

Olen kuin peili joka on tuhansina sirpaleina ja näen kuvajaiseni siitä todella vääristyneenä. Tai kuin sirpaleinen peili jonka palasia yritän koota yhteen ja se vie aikansa jotta jokainen pala löytää oman paikkansa.

En ole enää kutosluokan outo Haga (se oli lempinimeni). Selätin hugailuvaiheen (se hugailu oli sellaista pelleilyä joka helpotti hetkeksi mutta lopulta repi mielenterveyttäni). 

Eilisen yön jäljiltä havahduin aamulla ajatukseen että ensimmäinen yö kun ei tapahtunut mitään outoa, mitään insestiä. Tietystikään tämä ei ollut ensimmäinen sellainen yö mutta siltä se tuntui. Aamulla olin puulla päähän lyöty tästä oivalluksesta. Se sekoilu on ohitse? Ja selvisin?

Päätin keskittyä mieluummin hyvyyteen kuin pahuuteen. Tämä on vaikeata minulle joka on tottunut että hyvät asiat ovat pahasta ja toisinpäin. Äidin rakkaudentunnustukset, väärin, ystävälliset elkeet, väärin tulkittu vihjaileviksi. Hyvyys kasvaa kun keskityn mieluummin siihen kuin pahuudessa vellomiseen. Ja uskallan antaa itseni tuntea myös hyvää oloa - raukeita yöunia ja lepoa aivoilleni mitä aivoni vaativat, ottaa vastaan ystävällisiä elkeitä, iloita elämästä, ei kuunnella noita kiusaavia kommentteja mitä pääni suoltaa alaluokkien koulukiusaamisajoista.

Päätän keskittyä hyvyyteen mieluummin kuin pahuuteen. Päätän tämän nyt näin.

Halusin kai perehtyä pahuuteen koska se kiehtoi minua. Mutta pahuus on silkkaa kärsimystä eikä siinä ole mitään mieltä. Varsinkaan itsetuhoisuudessa ei ole mieltä. Olin täysin tärähtänyt itsetuhoisimmillani kun suorastaan toivoin olevani maailman vihatuin henkilö ja sitä rataa. Se ilmeily ja pelleily oli oikeastaan hätähuuto että kaikki ei ole nyt hyvin.

Kummastelen tätä uutta todellisuutta jossa elän. Ei yöllisiä orgioita, ei mitään kolistelua, maiskuttelevia ääniä, ähkimistä ja voihkintaa... ja niin edelleen. Naapurit ovat ystävällisiä, minua kohdellaan kuin ketä tahansa ihmistä, ihan ystävällisesti, on niin paljon terveempi olo että se pelottaa, elänkö edes kun voin näin hyvin? En siis voi vieläkään kamalan hyvin mutta paremmin kuitenkin kuin vuosiin vaikka takaumat ovat olleet viime aikoina rankempia. Tuntuu että jokin on pahasti pielessä kun kukaan ei ole aikoihin tullut raiskaamaan. Hämmästelen tätä kotia miten siisti ja valoisa tämä on, heijastellen omaa sisäistä valoani.

Kaikki on ylösalaisin, vastakohtana menneelle. Yöt olen turvassa. Päivisin kärsin. Ja hei, se kutosluokan ja seiskaluokan mania on ohitse ja selvisin siitäkin hulluudesta! En enää ole se hullu itsetuhoinen Haga joka olin. Jonka päässä ei ole muuta kuin epämääräinen hohotus ja hihitys. Enkä tule koskaan enää menettämään järkeäni sillä tavalla kuin silloin. Hiljalleen kohtaan senkin kärsimyksen mutta en kerrallaan niin että tuska olisi ylitsepääsemätöntä. Vaikka välillä se tuntuu siltä, ylitsepääsemättömältä.

Ja lopultahan tämä kaikki on ohi mennyttä elämää, siitä itseäni muistuttelen, että se on vain takauma pahoista asioista mikä minua vaivaa nyt tässä, eikä sitä tapahdu enää uudestaan.

En tiedä olenko vain lääkekoukussa vai pitävätkö nuo lääkkeet takaumat kurissa. Jos lähden vähentämään niitä niin alan välittömästi oireilla ja takaumat ovat rajumpia. Toisaalta en tiedä pahentavatko ne vain oireitani. Joudun kai vielä syömään niitä kunnes takaumat ovat vähäisempiä ja pysyvät kurissa ilmankin lääkkeitä.

Hei, olen jo aikuinen, olen jo muuttanut insestihelvetistä omilleni, rukouksiini on vastattu ja minulla on oma koti. En ihan tajua vieläkään tätäkään. Mietin vain mielessäni että pakko päästä tästä insestihelvetistä omilleni ja muuttaa pian pois kotoa etten räjähdä. No, olen jo muuttanut. Mutta takaumassa sitä ei kunnolla sisäistä. Vaikka tietysti tiedän missä mennään, on se mennyt minä edelleen siellä perheen kanssa haureutta harrastamassa.

Siipirikko enkeli

Hän oli siipirikko enkeli. Hänen hennot untuvansa tuntuivat samettisen pehmeiltä kun hän hyväili niitä. Hänellä oli siivet selässään. Ne hohtivat valoa pimeydessä. Olento oli hänen ovellaan. Se oli pahuuden ruumiillistuma, musta ja epämääräinen sarvipäinen otus. Se irvisti rumasti ja nautti olla vallassa. Siipirikko enkeli vuodatti kyyneliä otuksen kärsimyksen vuoksi enemmän kuin itsensä. Hän aneli armoa. Sarvipää otus ei sitä antanut. Se pakotti enkelin makaamaan vuoteelle missä kaikki synti tapahtuisi. Sarvipää yhtyi enkeliin. Enkeli ei sietänyt enää. Hän otti valomiekkansa ja lävisti sillä otuksen. Otus sähisi tuskasta ja kavahti kauemmas. Enkeli nousi pystyyn ja sivalsi miekallaan uudestaan. Sarvipää ei kestänyt valoa vaan pakeni kauemmas. Enkeli huomasi että hänellä oli haarniska päällä. Hän vaihtoi muotoaan siipirikosta soturienkeliksi jolla oli valomiekka. Käsi sydämellä hän katsoi tuimasti sarvipäähän ja lausui oikeudenmukaisuuden sanoja. Sarvipää kasvoi suuremmaksi ja pimeämmäksi. Enkeli taisteli hengestään. Sarvipää tuijotti enkeliä silmiin ahnaasti hymyillen ja enkeli sivalsi sitä usean kerran miekallaan. Sarvipää ei enää reagoinut vaan kasvoi ja voimistui. Enkeli ei antanut itsensä lannistua. Hän lausui vielä viimeiset sanat ja lävisti pimeyden valkoisella valolla jota hohti nyt kauttaaltaan. Sarvipää katosi. Enkeli huohotti ja lankesi polvilleen ja itki. Hän itki koska oli voittanut sekä sarvipään puolesta. Enkeli nimittäin tunsi myötätuntoisuutta jopa sarvipäätä kohtaan. Enkeli vaihtoi muotoaan taas ja nyt oli armon enkeli. Hän itki armosta sarvipäätä kohtaan sekä itseään kohtaan.

Olen kai hallusinoinut pahantekijät demoneiksi ympärilläni tai sitten vain käytän sitä vertauskuvana pahuudelle mikä heistä on säteillyt. Itseni näen enkelinä keskellä pimeyttä. Minulla on siipeni mitkä ovat ainut valo pimeydessä.

Kerron vähän näkemyksiäni psykooseista

Kerron vähän näkemyksiäni psykooseista. Psykoottiset harhat ovat tavallaan vertauskuvallisia todellisuuteen pohjautuen. Esimerkiksi mielikuva minusta kissahulluna mummona joka raiskaa kissojaan, oli oikeastaan vertauskuva mummistani ja miltä tuntui kun hän raiskaa. Minä olin ne kaikki kymmenet kissat. Tulin useasti raiskatuksi, sitä symboloi useat kissat. Myös ajatus itsestäni lesbokuningattarena jolla on polkkatukka-armeija (tätä ajattelin enemmän humoristisesti) eli monta polkkatukkaista seurustelukumppania, symboloi itseäni äidin raiskattavana - äiti oli ne monet polkkatukkatytöt. En osaa sanoa mitä mielikuva itsestäni kuningattarena symboloi. Välillä tulee ajatuksia syvänmeren kaloista mitkä nekin symboloivat jotain, varhaisvuosiani, kenties. Alien-tehtävät joita tein jonkin aikaa olivatkin sitä mitä isä ja veli ovat laittaneet minut tekemään. Ne tehtävät olivat esimerkiksi sellaisia että piti valvoa koko yö tai olla räpyttämättä silmiä tai täytyi pidätellä hengitystä tai olla hievahtamatta aloillaan.

Humoristisesti ajattelin orgasmia joka tuhoaa koko maailmankaikkeuden voimakkuudellaan. Se symboloi myös jotakin mitä en nyt osaa sanoiksi pukea, kenties se tunne miltä tuntuu laueta insestin yhteydessä että kaikki tuhoutuu silloin, mutta ymmärsin, että huumorikin tulee totuuksien pohjalta joita ei ole vielä käsitellyt niin niille asioille vain nauraa.

Koin tuulen pauhussa Jumalan voiman ja itse Elämän. Se ei ollut todellisuudessa mitään niin mystistä. Se oli vain oma voimani ja se itse Elämän kokemus myös omaa kokemustani elämästä, luonnosta, ja niin edelleen. Mystifioin sen.

Ymmärsin että edellisten elämien muistot voivat olla vertauskuvallisia tämän elämän muistoista. Minulle tuli kerran useita muistoja mieleen.

Ennustin että tulen kiipeämään pilvenpiirtäjän huipulle kunnes ymmärsin että se oli vertauskuva elämästäni ja miten elämästäni olen suoriutunut - se suoritus on kuin pilvenpiirtäjän huipulle olisi kiivennyt.

Harhan verhot riisutaan niin todellisuus on niin simppeliä ja todellista, niin yksinkertaista, kun harha taas on hyvin monimutkainen asia. Asiat eivät voisi olla selkeämpiä kun ne ymmärtää ja sitten sitä vain naurahtaa miten hupsuja kuvitelmia on ollut.

Tyttö istuu yksin huoneessaan polvet koukussa miettien

Iloinen fiilis puskista. Ehkä tajuan olevani vapaa? Vapaa ja turvassa!

Tässä pieni novelli jonka nopeasti kirjoitin:

Tyttö istuu yksin huoneessaan polvet koukussa miettien. Hän katsoo ikkunasta syvään pimeyteen ja tuntuu sulautuvansa yhteen sen kanssa. Tyttö välttää katsomasta ovea ja miten se pian taas avautuu. Hän pohtii onko tuolla ulkoavaruudessa joku joka kuulee hänen hätänsä? Miksi hänet tiputettiin tälle planeetalle kärsimään? Tyttö kurtistaa kulmiaan ja koittaa kuulostella onko joku tai jokin tulossa hänen huoneeseensa. Hän yrittää aavistaa ennalta niiden aikeet, mörköjen aikeet jotka aina öisin saalistavat. Tyttö käpertyy peittoihin ja sulkee silmänsä kun epämääräiset kuvat alkavat tulvia hänen mieleensä. Siellä on puhdasta pahuutta, itse Saatana ja armeija demoneita. Tyttö avaa silmät hädissään ja etsii katseellaan jotakin turvallista tästä huoneesta mutta koko huone on kuin verhoiltu pahuudella ja turvattomuudella. Tyttö alkaa nyyhkyttämään hätäänsä ja käpertyy entistä tiukemmin peittoihin. Mene pois paha, tule takaisin hyvä, mene pois paha, tule takaisin hyvä... Tyttö toistelee mielessään silmät kiinni puristettuina. Sitten hän säpsähtää. Joku tai jokin juuri avasi huoneen oven. Tytön sydän jyskyttää rytmikkäästi ja hänen silmänsä ovat laajentuneet kauhusta. Se joku tai jokin kävelee nyt hiljaa hänen viereensä ja istuutuu sängynlaidalle. Tule takaisin hyvä, mene pois paha, tule takaisin hyvä, mene pois paha... Se joku tai jokin koskettaa kevyesti hänen reittään ja hän räjähtää. Jokin eläimellinen selviytymisvaisto ottaa vallan ja tyttö menettää hermonsa tunkeilijaan. Hän heittää peitot pois yltään ja irvistää. Tunkeilija ei välitä. Se vain hymyilee ja tyttö näyttää sille kieltä. Se alkaa puhumaan hempeitä, miten paljon rakastaa sinua ja miten ihanaa olisi jos suudeltaisiin. Tyttö on hämmennyksen ja raivon vallassa. Ei rakkaus tätä ole! Vai onko? Tyttö päätyy irvistämään uudestaan ja sähisee hampaittensa välistä tunkeilijalle. Tyttö sanoo painokkaasti: ei. Tunkeilija työntää kasvonsa lähietäisyydelle ja tuijottaa mustilla silmillään suoraan tytön sieluun. Tyttö vastaa katsekontaktiin yhtä intensiivisesti. Näin he ovat hetken, sekunnit kuluvat, ja tyttö tuntee miten pahuus imeytyy tunkeilijan silmistä häneen, mutta hän pysyttelee lujana. Jos hän onnistuu tässä niin tunkeilija luovuttaa ja lähtee, sen tyttö on oppinut, joten hän pitää katseensa vakaana ja tuijottaa Saatanaa silmiin. Yllättäen se nyökäyttää päätään, nousee ja poistuu huoneesta oven sulkien. Tyttö huokaisee syvään helpotuksesta. Tällä kertaa tunkeilija ei tehnyt tämän enempää. Tyttö katsoo uudestaan ikkunasta yötaivaalle ja haaveilee että avaruusalus tulisi ja kaappaisi hänet pois tältä planeetalta mikä on kylmä, likainen ja saastunut pahasti. Tyttö ei ymmärtänyt ihmisten logiikkaa, saastuttaa arvokasta luontoa, tuhota itseään päihteillä ja kohdella lapsia kaltoin. Tyttö ei vain ymmärtänyt ja siksi hänestä tuntui että hän kuuluu jonnekin muualle. Hän purskahtaa itkuun. Hän itkee kaikkien niiden vuoksi jotka kärsivät elämässään ja alkaa rukoilemaan Jumalalta pelastusta. Jumala on hiljaa kuin tähdet yötaivaalla. Tyttö käpertyy jälleen peittoihin ja sulkee silmänsä miettien millaista on sillä planeetalla mistä hänet lähetettiin tänne kärsimään. Tyttö tiesi oman roolinsa. Hänen tuli kokea pahuus omakohtaisesti jotta hän myöhemmin auttaisi muita, tai jotain sellaista. Tyttö tunsi syvällä sisimmässään että hänellä oli merkitystä tässä maailmassa kunhan hän selviäisi öistä ja tunkeilijasta joka jokainen yö tuli hänen huoneeseensa.