Nukuin tosiaan virkistävät päikkärit. Vanhemmat kävi ja toi mustikkapiirakkaa. Herkuttelin kahvin kera. Nyt yritin piirtää muttei keskittyminen riittänyt. Otin vähän selfieitä, niitä on kivaa ottaa. Nyt mietin mitä seuraavaksi tekisin. Lukisin ehkä Raamattua jos jaksaisin keskittyä siihen. Vähän on levoton olo.
Vanhemmat kun kävivät alkoi ahdistaa. Mutta sitten tajusin etten joudu heidän kanssaan olemaan enää samassa taloudessa ja oloni helpotti. Nyt olen niin kiitollinen! Olen kiitollinen elämästäni vaikka minulla on ollut rankkaa. Osaan nauttia elämästä myös vaikka välillä on todella paha olo. Se on osa elämääni ja hyväksyn sen. Osaan ehkä kärsimyksen myötä nauttia hyvistä asioista enemmän.
Olen niin kiitollinen nyt kun traumatisaatio on ohi ja alan pikkuhiljaa myös sisäistämään sen tapahtuneeksi. Silloin ymmärrän, kun sisäistän, että se on ohi ja elämäni on varsin hyvää nykyään. Kaikkialla on niin kirkasta. Olen korkealla taajuudella ja iloinen. Jokainen soluni riemuitsee että asiat ovat niin hyvin kuin voivat olla (tällainen kokemus minulla joskus tuli). Soluni tietävät vaikka minä en tiedäkään. Mutta olen onnessani kuitenkin. Kiitollinen kaikista vastoinkäymisistä koska on niin palkitsevaa eheytyä niistä.
Saan turvassa ja omalla ajallani käsitellä kaikkea tapahtunutta. Olen turvassa ja voin käsitellä niitä turvallisuudesta käsin.
Sisäistin että ajatukseni pysyvät sisälläni eivätkä vuoda muille, samoin tunteeni. Ja tajusin, sisäistin, että voin olla vain oma itseni ja tuntea mitä milloin tunnenkin. Voin ottaa rennosti ja rennosti olla oma itseni aina. Ei mitään hätää.
Tässä peura ajovaloissa -lookkini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti