Nyt minua oikeasti autetaan

Tänään oli tapaaminen terapeutin ja omaohjaajan kanssa. Ne kauheasti kehui minua että olen kuin aurinko kun hymyillen astun huoneeseen. Ja kehuivat että olen monella tapaa lahjakas ja kehun myös itse muita paljon ja että olen myös huumorintajuinen. Olin otettu. Vähän tulee se "whoa back off" -reaktio kun joku kehuu tuolla lailla ja on ystävällinen ja sitten samalla pelko että "nouuuu älkää lähtekö" -reaktio. Työnnän kivat ihmiset pois luotani ja sitten pelkään että ne lähtevät.

Tuli sellainen olo että apua, olenko nyt pidetty? Koko maailma ei vihaakaan minua? Olen oppinut ajattelemaan että olen niin sairas psyykkisesti että ihmiset haluavat minun kuolevan pois. Ja että koko maailma on minua vastaan, vihamielinen minua kohtaan. Mutta nyt olenkin pidetty? Jospa aina olin ihan pidetty? Ehkä olin vähän outo mutta minua ei kuitenkaan vihattu? En tiedä, mistä tuo vihaamispelko tulee. Kenties siitä että molemmat vanhemmat, tai varsinkin äiti, vihasi minua syvästi. Tai koska kukaan ei puuttunut tähän tilanteeseen. Tai sitten luokkakavereiden reaktiot minusta kun olin koulukiusattu alaluokilla. Mutta nyt sain kuulla niin ihanaa palautetta että säkenöin.

Koulukiusaamisen pitäisi varmaan olla jotenkin laitonta että se päättyisi. Minulle koulukiusaamisen traumat ovat jopa tavallaan pahempia kuin insesti. Ihmisten reaktio insestiin on pahempaa kuin itse insesti silloin, kun ne reaktiot olivat kielteisiä. Ikätovereiden hylkäämäksi tulemisen kokemukset olivat pahempi trauma kuin se syy miksi tuli hylätyksi.

Pahinta on se että naurettiin ja kiusattiin kun voin pahoin. Mutta nyt ei kukaan kiusaa. Minulle ollaan hyvin ystävällisiä tässä yhteisössä. Ja purskahdinkin tuossa tämänpäiväisessä tapaamisessa itkuun että hei, nyt minua autetaan ihan oikeasti! Ja otan sen kaiken hyvän vastaan mitä saan. Olen kiitollinen.

Nyt keittelin kahvia ja kuuntelen musiikkia ja voisin pian katsella tv7 ja lukea Raamattua.