Vähän kyllä vaivaa tuo etten kykene kunnolla ajattelemaan mitään. Tiedän kyllä että tämä telepatiauskomus vielä väistyy ja sitten uskallan uppoutua ajatuksiini paremmin. Luotan siihen että se väistyy ja katoaa pois.
Tämä uskomus asteittain on kuitenkin lievittämään päin. Eilen illalla puhuin itselleni rauhoittavaan sävyyn, että okei, nyt on ihan turvallinen hetki, olet nyt tupakalla, kaikki on hyvin, hienoa, pystyt tähän. Nyt menet hissiin, edelleen on turvallista, hienoa, hyvä, jne. Pitääkin enemmän muistutella itselleen että on turvallista olla tässä ja nyt, mikään pahuus ei uhkaa.
Nyt istun tässä läppärin ääressä ja kirjoitan blogia, ei ole mitään yhdyntöjä... Vaara, vaara! Yhdyntöjä! Aivot huutaa heti kun ajatteleekin mitään sellaista. Ei hätää, ei ole vaaraa, turvallista on yhä edelleen.
Tänään pidettiin asukaskokousta tuossa ja menin sinne vähän myöhässä. Havahduin siihen että tuo ryhmätilanne ahdisti vähemmän kuin yleensä. Nyt olen viime päivät lähinnä nukkunut, ehkä se lepo on ollut hyväksi aivoille. Nautin jopa muitten ihmisten seurasta!
Alankohan olla jo enemmän oma ihana itseni? Voisinpa olla oma aikuinen itseni ja pääsisin tästä taudista jo irti! Haluan vain olla minä ilman mitään ahdistuksia!
Eilen illalla iltapalan yhteydessä juteltiin ohjaajan kanssa kaikesta siinä toisen asukkaan kanssa. Jäi mieleen eräs asia mitä se ohjaaja sanoi (ja terkkuja sinne jos luet tätä nyt, heh). Kuulemma jutellut joidenkin ihmisten kanssa siitä että elämä on mennyt murehtiessa asioita jotka eivät edes ehkä toteudu ja että kuluttaa aikansa asioista huolehtimiseen. Että meillä on tämä yksi elämä ja on surullista jos sen hukkaa huolehtimiseen ja murehtimiseen. Tämä ainutlaatuinen elämä pitäisi käyttää paremmin. Se jäi mietityttämään. Elämä pitää elää täysillä. Voisin yrittää itse suhtautua elämään nyt niin että elän sen täysillä!
Jos eläisin täysillä, mitä tekisin? Lähtisin ehkä tuonne ulos ja yöelämään pitämään hauskaa ja tanssimaan. Jos olisi rahaa, matkustelisin, sitten varmaan eläisin aikalailla kuten nytkin elän. Aika hienoa huomata, että elää aikalailla täysillä, siis. Mutta murehtisin kyllä sitten vähemmän. Murehdin aika paljon kaikenlaisesta. Typeriä ja turhia stressinaiheita on kuten asunnon siisteys tai ulkonäköpaineet. Mitenhän vapautua niistä täysin? Olen suurimman osan ajasta jonkun pakkomielteen tai murheen valtaama. Ehkä sitten jos ja kun valaistun, pääsen tästäkin. Kaikki on omissa käsissäni, mitä teen elämällä.
Olen ollut vaarassa kuolla ja vasta sitten arvostanut elossa olemista ja puhtaasti sitä että elän ja hengitän. Se vaati siis vaaratilanteen että opin. Mutta miten oivaltaa ettei kannata surra ja murehtia mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti