Viime päivät lähinnä nukkunut. Päässä ei liiku mitään. Yritän liiankin tehokkaasti hiljentää mieleni. Sitten ei tiedosta omia ajatuksiaan jotka jollain tavalla kuitenkin pyörivät alitajuisesti päässä. Koko ajan ajattelen siis jotain mutta hiljennän mieleni niin etten tiedosta ajatuksiani. Tähän syynä on pelko taikka tunne että ajatukseni vuotavat muille eivätkä ole minun yksityisiä. Tiedän että tämä on harhaa ja toisaalta vakaasti uskon siihen. Tämä uskomus rajoittaa huomattavasti kaikkea tiedostamistani, tunteita, ajatuksia.
No, lohduttaudun ajatuksella että en minä lopun elämääni tästä kärsi. Ennen pitkää se menee ohi, ja palkitsee. Kenties nautin enemmän omiin ajatuksiin uppoutumisesta myöhemmin, kenties osaan ajatella laajemmin...? En osaa selittää. Ehkä olen oppinut tätä kautta kuuntelemaan alitajuntaani, nostaa traumoja pintaan?
Eilen illasta käperryin sänkyyni ja annoin hämäräperäisten olojen tulvia mieleen. Hymyilin isän hymyä. Kykenin kohtaamaan suoraan, tiedostamaan. Yleensä välttelen tiedostamista. En ole tottunut tietoisuuteen mikä on niin kirkas kuin mitä se nykyään on.
Mietin, miten aivoni ovat muovautuneet? Miten psyykeeni on kehittynyt? Ehkä tämä kirkas olo on normaali tila mihin en ole tottunut? En tiedä mutta jos haluan puhdistua kaikista traumoista, on minun tavallaan jälleensynnyttävä. Koska se alkoi vauvana, traumatisaatio. Plus tietysti syntymätrauma.
Voin sanoa vain että olenpahan kokemusta rikkaampi kun tällaista kokenut! Myöhemmin kaikki nämä mielenterveysongelmat ovat tietoa, oppia, kokemusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti