Itku tuli. Insesti on ihan oikeasti nyt jo päättynyt. Mitä hittoa. Ajattelin etten ikinä ole vapaa isältä ja veljeltä, että he jahtaavat minua maailman ääriin. Nyt he eivät tiedä edes missä asun. Olen vapaa, totisesti. Voin elää miten haluan.
Minun ei täydy enää esittää roolia että olisin arka ja nöyrä. Se on vain rooli jonka omaksuin heidän kanssaan mutta ei aito oikea minä. En edes tiedostanut että näyttelen roolia kuin vasta hiljattain.
Nyt voin elää täysillä. Voin olla oma iloinen, nauravainen itseni, eikä kukaan hakkaa jos hymyilen liikaa!
Kuka olen nykyään? Olen rohkea ja itsevarma ja kaunis sisältä. Minun on helppoa ottaa kontaktia ihmisiin. Naurattaa. Voin nyt puhua mitä tahdon eikä täydy suodattaa!
Onko tämä oikeasti todellista? Ei, emme tahdo muistaa, sanovat varhaislapsuuden osat. Tahdommepas, sanoo seitsemäntoistavuotias. Eikö minulta oikeasti lähde järki enää jos muistan kaiken?
Kuvittelen eteeni lasiseinän. Sen seinän toisella puolella on kaikki möröt ja haikalat. Itse olen sen toisella puolella ja katselen niitä uteliaana. Ne eivät pääse vahingoittamaan minua enää. Voin muistaa turvallisesti.
Emme tahdo ikinä muistaa, sanovat menneet osat. Miten vakuuttaisin itselleni ettei minulta järki lähde muistaessa? Nyt on täysin turvallista ja rauhaisaa kotona. Täällä on turvallista käydä muistoja läpi.
Nyt olen vapaa elämään elämääni täysillä! Ei tarvitse murehtia yhtään mistään. Ei tarvitse pelätä mitään enää! Mitä hittoa, olen vapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti