Yö on sysimusta

Yö on sysimusta, palelen, ja onko sattumusta, että juuri tämä olo täyttää minut joka ilta, vaarako se vaanii, onko jossain silta, pois tästä maailmasta niityille avarille, kukkakedon tuoksuihin niin jumalaisille, missä saan kirmata vapaana huolista, ja sitten tuossa tuokiossa, olen taas täällä, loukussa, henkeä en saa, paniikissa, ovi avautuu naristen, ja sitten minä laulaen siirryn päässäni niityille avarille, missä kirmaan vailla huolia yksin, katson pilviin ja ne muodostavat kuvia niin häkellyttävän kauniita että kyyneleet virtaavat, ja humps, taas olen täällä, vuodatan itkua kun hän on minun päällä, sokeasti hän minua nai kuin viimeistä päivää, minä antaudun, olenhan vain pieni tyttö, ei huolen häivää, ollut niityillä mutta ymmärrän, ei noita niittyjä ole olemassakaan, ja sitten minä kuolin suruuni melkein, oon rakkaasi ainiaan, isäni, miksi minulle teit näin, olla sinun armaasi, kun sinä minua jyystät ja lopulta gepardin askelin häivyt huoneestani, vähin äänin, suljet oven, ja sinne minä jäinkin, yritän palauttaa mieleeni nuo tuoksuvat niityt mutta en onnistu siinä enää, pimeys kietoo minut samettiseen hyväilyynsä ja niin minä tein, kuoletin osan itsestäin, nyt on vain tämä huone kolkko, ontto, kuten sydämessänikin on se reikä jonka isä sinne sinä teit minulta kysymättä.

Taas pieni runonpätkä jonka kirjoitin ajatusvirtana.