Pelottaa todeta että se on totta

Pelottaa todeta itselleen että insesti on totta. Pelkään kai että menetän järkeni jos tajuan että se on totta. Samalla kuitenkin tyynnyn tuosta tajuamisesta koska silloin ymmärrän että se on ohi eikä sitä enää tapahdu. 

Pelkään muistaa. Pelkään, että romahdan. Pelkään että isä tulee huoneeseeni uudestaan ja muistan sen kaiken. 

Pääni sanoo että insesti jatkuu loppuelämäni, etten ikinä ole siltä vapaa enkä ikinä voi muistaa. Olen kaksikymmentä vuotta elänyt unohduksessa ja nyt yhtäkkiä haluankin muistaa. On vaikeata ohjelmoida aivot uudelleen siihen että enää ei täydy elää unohduksessa, enää ei tapahdu mitään mikä pitäisi heti unohtaa. 

Okei, olen siis elänyt yli puolet elämästäni kauheissa olosuhteissa missä kaikki paha on pitänyt unohtaa että selviän hengissä ja järjissään. Mutta nyt se on ohi. Ja nyt minua, lopultakin, autetaan, ja otan avun vastaan. Voin tuudittautua hyvänolon tunteisiin ja turvallisuuteen. 

Nyt ystävyys ja empatia ovat hyviä asioita. Nyt rakkaus on hyvä asia. Nyt on turvallista eikä tarvitse stressata kaikkea, pelätä kaikkea ja kaikkia. Nyt voi olla kaunis ja omassa kehossaan. Enää ei tarvitse dissosioitua ja leijailla. 

Riemuitsen. Tunnen kehoni sisältä päin, miten kaunis se on. Tunnen oman energiani ja identiteettini. On ihanaa olla fyysinen ja koostunut omassa kehossaan.