Elämäni on ollut hyvin rankkaa mutta hyvin palkitsevaa. Olen nykyään vähän epätoivoinen, tuleeko mistään koskaan mitään? Voinko koskaan kirjoittaa sen kirjan elämästäni? Tulenko tervehtymään psyykkisesti?
Älä lue tätä tekstiä jos et halua tietää spoilereita Universumien Tomu -trilogiasta.
Luin vähän lempikirjaani, Maaginen kaukoputki, joka on Universumien Tomu -trilogian viimeinen osa. Siellä kirjan päähenkilöt tunnustavat rakkautensa toisilleen. Olen lukemattomat kerrat lukenut tuon kohtauksen ja aina yhtä liikuttuneena. Samaistun päähenkilön Lyran kamppailuun vaarojen keskellä. Samaistun muutenkin koko trilogiaan, kuin se olisi kirjoitettu omasta elämästäni symbolimuodossa.
Ensimmäisestä osasta on elokuva, Kultainen kompassi, mutta se leffa oli pettymys ja päättyikin ihan väärällä tavalla. Paras osa kirjasta, kirjan loppuvaihe, kun Lyra itkeä nyyhkyttää daimoninsa (sielu eläimen hahmossa) rinnalla vaativaa tehtäväänsä joka on melkein liian vaativa, ei tullut siihen elokuvaan.
Itkin taas tuolle kirjalle, se on niin kaunis ja niin samaistuttava. Minullakin on ollut rankka ja vaarallinen elämä ja taistellut todella elämästä ja kuolemasta. Itkenyt lohduttomana monet kerrat kaikelle tapahtuneelle, itkenyt itseni uneen.
Avaruus on täynnä tietoa jonka olen unohtanut. Avaruus jotenkin kiehtoo minua loputtomasti. Olen irtaantunut kehostani ja siellä liidellyt.
Voisin yrittää jaksaa lukea nuo kirjat järjestyksessä taas mutta en meinaa jaksaa keskittyä lukemiseen. Luen vain lempikohtiani sieltä täältä. Nykyisellään muutenkin lukukokemus on paljon palkitsevampi kuin viimeksi kun ymmärrän kirjan sisältöä paremmin ja koska voin paremmin samaistua tuohon taisteluun joka on käynnissä kirjassa.
Surin aina lapsena sitä että päähenkilöt Lyra ja Will lopussa erotettiin toisistaan. Heidän ääretön rakkautensa toisiinsa saa minut aina yhä uudestaan liikutuksen valtaan. Olin hivenen pettynyt kirjan loppuun koska en ymmärtänyt mitä siinä tarkoitetaan "Taivaan tasavallalla" minkä Lyra toteaa että pitäisi rakentaa.
Helvetin palkitseva elämä, täytyy sanoa. Voin tuntea niin syvästi kaiken sen kamaluuden jälkeen. Voin ymmärtää mitä on olla todella peloissaan, todella vihainen, todella surullinen. Voin ymmärtää kuinka tärkeää on rakkaus ja ystävyys. Voin iloita pelkästään ihmisten ystävällisyydestä suuresti. Osaan arvostaa sitä. Minä olen kokemuksen rikkaampi, ja vaikka se kokemus onkin negatiivista, se kääntyy toiseksi. Se kääntyy riemuvoitoksi.
En tiedä, mitä tulevaisuus tuo. Olenko ikinä julkisuudessa? Tulenko kirjoittamaan onnistuneen omaelämäkerran? Tulenko edes olemaan terve ja elämään ihan tasapainoista ja hyvää elämää? Tulevaisuus vaikuttaa juuri nyt onnettomalta. Mutta pidän toivon liekkiä yllä. Se liekki johdattaa minut perille läpi pimeyden, läpi tuskan ja kärsimyksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti