Tunteeni exääni kohtaan

Exä kävi kylässä. Nousi monenlaisia tunteita pintaan. Nousi se rakkaudessa kyyninen osa joka pitää romanttisuutta kliseenä, surullinen osa joka ei vastaanota taikka tunne rakkautta ja vihainen osa joka on vihainen isälle. Sitten tunsin hetkittäin meidän välisen yhteyden, syvän kumppanuuden tunteen, niin kuin me kuuluttaisi toisillemme, hän sanoi että tuntee samaa minuun aina ja minä vain satunnaisesti. Ymmärsin että tunnen jotakin positiivista häneen syvällä itsessäni mutta dissosioin senkin tunteen. Puhuttiin siitä miten olen ainut nainen jonka kanssa hän on koskaan halunnut lapsia, että minun kuuluisi olla äiti ja niin edelleen, ja että tuntuisi niin oikealta vain saada lapsia kanssani.

Sitten kun hän lähti, jäin puulla päähän lyötynä miettimään että tämä mies on turvallinen, hän ei ole sosiopaatti raiskaaja pedofiili kuin ne aiemmat miehet, eikä hän ikinä millään lailla satuttaisi minua. Mietin että mitä helvettiä, tämähän on ihan kunnollinen ja hyväntahtoinen mies.

Opin tuntemaan hänet vähän paremmin nyt kun nähtiin, esimerkiksi hän valotti minulle miksi puhuu itsestään niin kyyniseen sävyyn (että on kasa paskaa) että se on enemmänkin jotain itselleen vittuilua mutta ettei hän vittuilisi muille koska se on ilkeää. Kuvittelin hänet aiemmin negatiivisena muitakin ihmisiä kohtaan koska puhuu itsestään niin negatiiviseen sävyyn. Ilmeisesti se on jotakin päinvastaista.

Aistin hänet uudessa valossa. Ymmärsin etten kaiketi näe häntä kovin realistisesti.

Nyt pieni Bella iloitsee syvällä sisällään että on aikuinen ja löytänyt miehen joka ei satuta, johon on ihastunut, jolta saa vastakaikua. Tolle pojalle vois vaikka flirttailla, khihi, hän ajattelee syvällä sisällään. Aikuinen suorastaan pelkää koska on turvallisen miehen kanssa eikä ole tottunut siihen että joku mies olisi turvallinen. Teini suree ettei saa vastakaikua (mikä ei pidä paikkaansa) ja että hänellä on yksipuolisia tunteita. Murrosikäinen häpeilee itseään ja pitää itseään jotenkin huonompana kuin tämä mies on.

Puhuttiin että jos oltaisiin jo toimittu niin meidän teoreettiset lapset olisivat alakouluikäisiä. Hän kuulemma ei ole ketään toista naista koskaan kokenut sellaiseksi että haluaisi lapsia, minä olen ainut ja luultavasti kuulemma tulisin olemaan ainut, ja hän on torjunut jo useammankin naisen koska "he eivät ole minä". Se vähän paljasti minulle kuinka paljon hän välittää ja rakastaa.

Dissosioin vain itseni ja tunteeni häneen ja sitten on kaikki nuo eri osat minussa jotka tuntevat erilailla. Nyt jäi kuitenkin näkemisestä kaiken kaikkiaan positiivinen fiilis, ahdistaa mutta siten hyvällä tavalla että se on sallittu tunne tuntea ja saa olla ahdistunut jos on, kun hän minulle sitä sanoi, ettei haittaa vaikka ahdistaa ja on ihan okei jos ahdistaa, otin sen vastaan.

Mietin vain että helvetin isä mitä menit tekemään kun nyt aikuisena on niin vaikeata muodostaa parisuhdetta täydelliseen (?) mieheen ja niin paljon mistä eheytyä ennen kuin tämä suhde voisi edes jollain tasolla toimia.

Jos olen rakastunut tähän mieheen niin dissosioin ne rakkauden tunteet pois. Tai sitten en rakasta häntä. Mutta ehkä voisin rakastua häneen, jos olisin terveempi? Uskoisin niin, että se olisi mahdollista. Tämä tapaaminen sai minut tosiaan ymmärtämään häntä vähän paremmin ja huomaamaan hänen hyviä puoliaan. Pitää ihan ottaa terapiassa puheeksi me kaksi ja käsitellä näitä ongelmia, jos meillä olisi jokin mahdollisuus vielä toimia pariskuntana.

Oli eheyttävä tapaaminen kaiken kaikkiaan.