Traumahelvetti on takana päin, yritän ymmärtää ja muistuttaa itseäni siitä. En enää koskaan joudu raiskatuksi uudestaan. En ajaudu sellaisiin tilanteisiin. Osaan suojella itseäni. Perheeni ei tule ahdistelemaan tänne minua. Yritän ymmärtää, tämä hetki on hyvä ja tulisi yrittää elää enemmän tässä hetkessä nyt eikä velloa vain menneisyydessä. Että täällä kodissa on ollut hiljaista ja rauhallista, ei mitään öisiä panemisen ääniä, ei huohotusta, ei kaoottista voihkintaa, mitä saanut kuunnella joka yö. Se lopultakin on tapahtunut, minulla on oma, turvallinen koti, joka on esteettinen ja kaunis, itse sisustamani.
Muuta en kaipaa kuin kunnon unta, syvää, eheyttävää unta. Ja turvallisuuden tunnetta. Olla yhteydessä kehooni, fyysinen, koostunut.
Hiljalleen kun turvallisuuden tunne pääsee lisääntymään, tunnen, että ajatuksenikin ovat turvassa pääni sisällä eivätkä vuoda muihin. Jostain syystä tuo jatkuva turvattomuus on aiheuttanut sen tunteen etteivät ajatuksenikaan ole turvassa enää, yksityisiä. Yksityisyyteni menettänyt niin monella tapaa menneisyydessäni että lopulta se sitten on johtanut tähän ettei yksityisimmät asiat ole enää yksityisiä.
Se riittää, että tuossa ovessa on lukko jota ei voi tiirikoida auki. Se riittää varmistamaan että olen varmuudella turvassa. Plus se, että osoitetietoni ovat salaiset. Sen pitäisi riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti