Tämä harhaisuus ajatustenluvusta alkoi jo vauvaiällä kun oli minulle elinehto että muut saisivat tietää ajatukseni kun ei ollut muita tapoja kommunikoida. Halusin todella uskoa siihen ja sitten kävi niin että lopulta vakaasti uskoin siihen. Sieltä se nyt on noussut pintaan. Myöskin kuvittelin itseni jonkinlaisena tunnelmanluojana että voin omilla tunnetiloillani vaikuttaa muiden tunteisiin. Pelkäsin enemmän kuin mitään että oma pahoinvointini tarttuisi muihin ja muutkin voisivat pahoin lähelläni. Suojelin taas enemmän muita kuin itseäni.
Nykyään kyllä huomaan sosiaalisessa kontaktissa etteivät nuo uskomukset pidä paikkaansa ollenkaan. Mutta kun niistä on niin vaikeaa päästää irti! Minkä nykyinen minä tietää, sitä mennyt minä ei ymmärrä. Ja siksi edelleen kärsin näistä uskomuksista.
Onneksi en ohjaile maailmaa ajatuksen voimalla mihin halusin uskoa joskus, että voisin manipuloida ihmiset toimimaan kuten haluan. Ehkä pahimmassa hulluudessani kuudennella luokalla minulla oli tällaisia ajatuksia. Että hallitsen koko maailmaa ajatuksin tai jotain muuta yhtä utopistista. Sinne liittyy myös irstaimmat ajatukseni suunnilleen kiihottua ajatuksesta että saisin paljon sisäsiittoisia lapsia joita raiskaan autuaana. Kyllä, olin iljettävä tapaus silloin. Edes näitä ajatuksia on vaikeata kohdata kun tuntuu että ne välittyvät muihin (mitä sen ikäinen minä joko toivoi tai pelkäsi).
Nyt keskityn tähän hetkeen. Huomaan maadoittuneeni taas paljon. Nautin kahvinjuonnista ja tv:stä kuuluu rauhallista puhetta. Makasin taas lattialla tuntien kovan pinnan vatsaa vasten. Sammutin aivot, rentouduin, rauhoituin. Kyllä minä hiljalleen eheydyn. Ehkä joskus pystyn elämään elämää ilman pahinta ahdistusta.
Oivalsin myös ettei täydy pelätä omia ilmeitään, että näyttäisin jotenkin oudolta. Naapurit ovat hyvin ystävällisiä jos vaikutan ahdistuneelta. Tämä on tärkeää. Hyvin vaikeata rakentaa menetettyä luottamusta ihmisiin mutta hiljalleen sitä kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti