Lapsena kärsin jonkinlaisesta anoreksiasta. Pelkäsin että lihon jos syön tikkarin. Tein vatsalihaksia ja leikin rekkitangoilla. Se anoreksiaoireilu meni sitten itsestään ohi myöhemmin teininä.
Sitten olen ollut todella bipolaarinen joskus teininä ja varhaisaikuisuudessa. Tätäkään ei diagnosoitu.
Sitten tietysti syvä psykoottinen masennus johon sairastuin varhain mutta viimeistään neljätoistavuotiaana. Ei diagnosoitu.
Seitsemäntoistavuotiaana viimeistään sairastuin psykoosiin. Sain silloin myös diagnoosin ja päädyin ensimmäistä kertaa osastohoitoon.
Minulla on ollut kyllä todella rankka elämä! Tajuan sen että huh. Miten rankkaa. Se sekoamiseni kutosluokalla... räikeä sekoaminen.
Voin nykyään paremmin kuin aikoihin vaikka tulee vaikeita kausia ja paljon vaihtelua voinnissa. Nekin vievät minua kohti eheyttä.
Olen kuin peili joka on tuhansina sirpaleina ja näen kuvajaiseni siitä todella vääristyneenä. Tai kuin sirpaleinen peili jonka palasia yritän koota yhteen ja se vie aikansa jotta jokainen pala löytää oman paikkansa.
En ole enää kutosluokan outo Haga (se oli lempinimeni). Selätin hugailuvaiheen (se hugailu oli sellaista pelleilyä joka helpotti hetkeksi mutta lopulta repi mielenterveyttäni).
Eilisen yön jäljiltä havahduin aamulla ajatukseen että ensimmäinen yö kun ei tapahtunut mitään outoa, mitään insestiä. Tietystikään tämä ei ollut ensimmäinen sellainen yö mutta siltä se tuntui. Aamulla olin puulla päähän lyöty tästä oivalluksesta. Se sekoilu on ohitse? Ja selvisin?
Päätin keskittyä mieluummin hyvyyteen kuin pahuuteen. Tämä on vaikeata minulle joka on tottunut että hyvät asiat ovat pahasta ja toisinpäin. Äidin rakkaudentunnustukset, väärin, ystävälliset elkeet, väärin tulkittu vihjaileviksi. Hyvyys kasvaa kun keskityn mieluummin siihen kuin pahuudessa vellomiseen. Ja uskallan antaa itseni tuntea myös hyvää oloa - raukeita yöunia ja lepoa aivoilleni mitä aivoni vaativat, ottaa vastaan ystävällisiä elkeitä, iloita elämästä, ei kuunnella noita kiusaavia kommentteja mitä pääni suoltaa alaluokkien koulukiusaamisajoista.
Päätän keskittyä hyvyyteen mieluummin kuin pahuuteen. Päätän tämän nyt näin.
Halusin kai perehtyä pahuuteen koska se kiehtoi minua. Mutta pahuus on silkkaa kärsimystä eikä siinä ole mitään mieltä. Varsinkaan itsetuhoisuudessa ei ole mieltä. Olin täysin tärähtänyt itsetuhoisimmillani kun suorastaan toivoin olevani maailman vihatuin henkilö ja sitä rataa. Se ilmeily ja pelleily oli oikeastaan hätähuuto että kaikki ei ole nyt hyvin.
Kummastelen tätä uutta todellisuutta jossa elän. Ei yöllisiä orgioita, ei mitään kolistelua, maiskuttelevia ääniä, ähkimistä ja voihkintaa... ja niin edelleen. Naapurit ovat ystävällisiä, minua kohdellaan kuin ketä tahansa ihmistä, ihan ystävällisesti, on niin paljon terveempi olo että se pelottaa, elänkö edes kun voin näin hyvin? En siis voi vieläkään kamalan hyvin mutta paremmin kuitenkin kuin vuosiin vaikka takaumat ovat olleet viime aikoina rankempia. Tuntuu että jokin on pahasti pielessä kun kukaan ei ole aikoihin tullut raiskaamaan. Hämmästelen tätä kotia miten siisti ja valoisa tämä on, heijastellen omaa sisäistä valoani.
Kaikki on ylösalaisin, vastakohtana menneelle. Yöt olen turvassa. Päivisin kärsin. Ja hei, se kutosluokan ja seiskaluokan mania on ohitse ja selvisin siitäkin hulluudesta! En enää ole se hullu itsetuhoinen Haga joka olin. Jonka päässä ei ole muuta kuin epämääräinen hohotus ja hihitys. Enkä tule koskaan enää menettämään järkeäni sillä tavalla kuin silloin. Hiljalleen kohtaan senkin kärsimyksen mutta en kerrallaan niin että tuska olisi ylitsepääsemätöntä. Vaikka välillä se tuntuu siltä, ylitsepääsemättömältä.
Ja lopultahan tämä kaikki on ohi mennyttä elämää, siitä itseäni muistuttelen, että se on vain takauma pahoista asioista mikä minua vaivaa nyt tässä, eikä sitä tapahdu enää uudestaan.
En tiedä olenko vain lääkekoukussa vai pitävätkö nuo lääkkeet takaumat kurissa. Jos lähden vähentämään niitä niin alan välittömästi oireilla ja takaumat ovat rajumpia. Toisaalta en tiedä pahentavatko ne vain oireitani. Joudun kai vielä syömään niitä kunnes takaumat ovat vähäisempiä ja pysyvät kurissa ilmankin lääkkeitä.
Hei, olen jo aikuinen, olen jo muuttanut insestihelvetistä omilleni, rukouksiini on vastattu ja minulla on oma koti. En ihan tajua vieläkään tätäkään. Mietin vain mielessäni että pakko päästä tästä insestihelvetistä omilleni ja muuttaa pian pois kotoa etten räjähdä. No, olen jo muuttanut. Mutta takaumassa sitä ei kunnolla sisäistä. Vaikka tietysti tiedän missä mennään, on se mennyt minä edelleen siellä perheen kanssa haureutta harrastamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti