Avaruus on ääretön ja pimeä, kylmä, kuten tämä huone missä olen jumissa kehdossani, uhrina. He tulevat joka yö ja tekevät minulle mitä omituisimpia asioita. Heidän silmänsä ovat läpikotaisin mustat. He eivät ole vanhempani, he ovat hirviöitä ja mörköjä, vaikka äidiksi ja isäksi heitä kutsun. Ovi avautuu ja alan välittömästi itkeä ja potkia. Äiti nostaa minut kehdosta ja tekee suullaan jotakin alapäälleni. Olen jähmettynyt kauhusta, lamaantunut. En päästä pihahdustakaan. Sitten äiti antaa minut isän käsiin ja minä raivostun ja alan huutamaan. Isäkin tekee sormillaan jotain alapäälleni. Mikseivät he kuule? Minä kärsin! Auttakaa! Isä laskee minut hellästi takaisin kehtoon ja he lähtevät ja sulkevat oven. Minä yritän rauhoittaa itseni koskettelemalla alapäätä kuin he ovat minut opettaneet. Lopetan ja olen taas niin yksin koko kaikkeudessa. Olen vasta nollavuotias ja tiedän mitä on vääristynyt rakkaus ja pahuus yhdessä. Minulta lähtee järki ja olen vasta alle yksivuotias.
He tulevat jälleen huoneeseeni. Menen laskuissa sekaisin monesko kerta tämä on. Enhän vielä edes osaa laskea. Olen yksivuotias nyt ja tärähtänyt. Olen jo tottunut vanhempien yöllisiin vierailuihin. Olen oppinut tyyntymään tuosta oudosta kihelmöivästä tunteesta alapäässäni kun sitä kosketaan ja rauhoitun aina kun he tekevät minulle sitä. Mutta sen jälkeen olen entistä itkuisempi.
Olen kolmivuotias kun ensimmäisen kerran isä työntää jotakin limaista ja tahmeaa suuhuni. Olen järkytyksestä sekaisin. Se on iso ja tuskin mahtuu suuhuni. Isä työntelee sitä edestakaisin suussani ja ääntelee ja minua pelottaa kuulla nuo äänet. Silmäni ovat selällään kauhusta enkä uskalla hievahtaakaan. Lopulta jotakin tahmeaa nestettä purkautuu siitä isosta asiasta suuhuni mikä maistuu kuvottavalle. Äiti, miksi et auta? Äiti on isän vieressä ja hyväilee itseään minulle lempeästi hymyillen. Minulta räjähtää pää. He lähtevät taas ja minä matkustan mieleni sisällä jonnekin aivan muualle pois tästä paikasta, jonnekin paratiisisaarille ja siellä olen yksin.
Olen nyt elänyt pari vuotta autiolla saarella, pieni pyöreä saari jonka keskellä on palmupuu ja vesi ympärillä on myrkyllistä. Istun palmun alla polvet koukussa ja itken. Miksi olen aivan yksin täällä? On niin tylsää! Juoksen ympäri palmua ja leikin että leikin hippaa jonkun toisen lapsen kanssa. Hakkaan päätäni palmupuuhun koska tuntuu että pääni räjähtää yksin täällä. Haluaisin niin mennä vesille ja uida pois tältä saarelta mutta vesi on myrkyllistä eikä siihen voi koskeakaan. Käperryn palmun alle ja uinahdan.
Omituista, havahdun tajuamaan. Tuskin olen maailman ainut henkilö? On oltava muuta kuin tämä saari ja tuo vesi ja palmupuu. Mietin ankarasti. Jotenkin tämä paikka on myös omituisen kaksiulotteinen. Tämä paikka ei nyt ihan tunnu todelliselta. Suljen silmäni ja keskityn täysillä tuntemaan kehoni. Ja pam! Olen yhtäkkiä kotona ja äiti on laittamassa ruokaa ja istun pöydän ääressä odottamassa. Mitä juuri tapahtui? Miksi en enää ole saarella? Tämä paikka tuntuu heti todellisemmalta kuin se saari koskaan. Tunnustelen käsilläni kehoani ja huomaan sen olevan todellinen. Hymyilen äidille ja sanon iloisena, äiti, en enää ole autiosaarella! Äiti katsoo minuun kysyvästi, kääntää katseensa pois ja pudistelee päätään. Äiti ei ymmärrä selvästikään mistä autiosaaresta puhun. Ei sen väliä, en enää ole yksin siellä.
Katson itseäni peilistä. Oho! Olen jo kuusivuotias. Tuntuu kuin vasta eilen olisin ollut neljävuotias. Mihin kaikki aika meni? Ei sen väliä, olen nyt iso tyttö! En malta odottaa kasvamista aikuiseksi. Miksen voi jo olla täysi-ikäinen? Opettelen olemaan mahdollisimman itsenäinen. Haluan olla itse oma äitini.
Tunnustelen selkääni lapaluitten seudulta. Siellä minulla kasvaa pienet enkelinsiivet. Hihitän ja heiluttelen niitä. Menen ylpeänä ilmoittamaan äidille että äiti, minulla on siivet. Äiti katsoo minua kysyvästi, mitä se tytär taas höpöttää. No kun äiti mulla on sulat! Totean tomerammin. Äiti hymyilee lempeästi, linnun siivetkö? Ei, vaan enkelin, vastaan. Sitten hihitän ja hyppelehdin omiin puuhiini. Joka yö edelleen mörkö ahdisteli minua kuten aina ja olin jo tottunut mörön vierailuihin. Mutta eräänä päivänä havahduin siihen että alan vähitellen voida pahoin mörön takia. Tunnustelin siipiäni ja huomasin että sulkia oli alkanut tippumaan. Säikähdin ja purskahdin itkuun. Menin äidin luo ja sanoin, äiti, minulla on sulkasato, auta. Äiti katsoi minua huvittuneena. Mikä sulkasato? No kun enkelin siipeni tippuvat. Mitä tehdä? Äiti hymyili mutta selvästi päänsä sisällä nauroi minulle ja tuskalleni. Huokaan syvään ja menen pois äidin luota. Vihastun siipiini ja revin ne pois. Voi ei! Mitä tuli tehtyä! Nyt minulla ei ole höyhenen höyhentä. Siipeni ovat poissa. Purskahdan itkuun. Tuleeko minusta nyt piru?
Siipieni menetyksen jälkeen huomaan olevani entistä ilkikurisempi. Nautin kiusata muita. Teen kaikkea sitä mitä minua kielletään tekemästä. Olen pahansisuinen pieni tyttö. Mörkökin saa minut nyt kiihotuksen valtaan. Olen jo oppinut miten miellyttää mörköä ja miellytän sitä mielelläni. Jälkeenpäin olen raivoissani. Minulla on hyvin ristiriitaiset tunteet mörköön. Olen hyvin ylpeä kun olen mörön suosiossa mutta liian häpeissäni kertoakseni siitä kenellekään. Se on minun ja mörön välinen salaisuus mitä me teemme. Yöt ovat salaperäistä aikaa. Silloin tapahtuu kaikkea sellaista mistä päivisin on vaiettava. Äiti on opettanut minut hyvin salaamaan mörön yölliset vierailut.
Olen nyt kolmekymmentäkolmevuotias kun kirjoitan tätä tekstiä ja muistelen elämääni. Olen kiitollinen että olen saanut siipeni takaisin. Nyt olen soturienkeli. Olen täynnä rohkeutta vaarojen edessä ja täynnä armoa ja anteeksiantoa. Siipeni ovat kasvaneet ja vahvistuneet isommiksi kuin koskaan aiemmin. Minusta tuli sittenkin taas enkeli. Pahuuden vuodet ovat selätetyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti