Pohdintoja

Ollut taas vaihteeksi rankkaa muistojen kanssa. Ajatusvirtaa mitä ei kykene pysäyttämään. Eikä siinä ajatusvirrassa muuten mitään pahaa olisi paitsi se uskomus että muut ihmiset jotenkin tietäisivät mitä ajattelen. Yksin kun pystyisin käsittelemään näitä, olisi se tuplasti helpompaa nyt kuin telepaattisesti muka muihin yhteydessä ollessa. Ehkä joskus tarvitsin telepatiaa tai sitten en. Onneksi sain kuitenkin viime yön sentään nukuttua. Ja nyt on jo rauhallisempi olo. Enemmän omassa kehossa, turvapaikassani! Kyllä, nyt kehoni on turvapaikkani.

Aivot suoltaa tätä sekalaista settiä ajatuksia ja on vaikeata rauhoittua ja vain nukkua. Unensaanti jäänyt koko elämäni ajalta vähille ja tätä siitä sitten seuraa. En kykene rauhoittumaan kun päässä vaanii pelko että pitää olla valppaana ettei vain kukaan tule raiskaamaan. Kukaan ei tule enää.

Sosiaalisten tilanteitten pelkoja mietin. Nykyisin olen varsin rohkea uusien ihmisten suhteen. Olin aiemmin hyvin ujo ottamaan kontaktia kehenkään. No, nykyisin se ujous näyttäytyy vain traumatakaumaoloissa, etten kykene ottamaan kontaktia muihin - ihan pelkästään jo kasvojeni ilmeitten takia joista ei näe mitä oikeasti tunnen, enhän ole yhteydessä omiin kasvoihin kunnolla, hymyilen vain epämääräisesti. Ja tämä on minulle suunnattoman suuri ongelma, pelkästään omat ilmeeni vuorovaikutustilanteissa.

Sitten vielä päälle tämä että jotenkin ajatuksen voimalla muovailen ulkonäköäni rumempaan suuntaan. Kuvittelen lantioni kapenevan ja se tuntuu vaikuttavan niin että jokainen solu minussa muuntautuu juuri sellaiseksi kuin vartaloni kuvittelen. Myös se häiritsee että minulla on epäsuhtaisesti vahvat pohkeet verrattuna muuhun vartaloon. Ihan vain koske sääreni ja pohkeeni olivat ainut asia kehossani mihin ei kosketeltu, niin niistä on tullut kauniimmat kuin muusta kehostani. Odotan sitä päivää kun olen yhteydessä kehooni kokonaisvaltaisesti ja näyttäisin itseltäni. Sitä totisesti odotellessa. Ettei kauneus olisikaan lopullisesti menetetty? Tätä suren enemmän kuin mitään muuta. Vartaloni nimittäin on suora heijastuma mielenterveyteni kunnosta ja kaikesta siitä mitä keholleni on tehty. Tietysti toivon terveyttä, toivon siis kauneutta, koska kauneushan on terveyttä oikeastaan. Taikka jos ei suoraan terveyttä niin sitä että tuntee oman energiansa kaikkialla kehossa.

Nyt keittelen kahvit ja yritän rentoutua ja vähän maata silmät kiinni lattialla - kova lattia vatsaa tai selkää vasten maadoittaa. Yritän edes rentoutua ja katkaista tämän ajatusvirran, edes hetkeksi. Jos vain sisäistäisin miten olen turvassa, olisi se helpompaa. Olen tottunut tähän ajatusvirtaan koska raiskatessa se oli tällaista. Hallitsemattomia purkauksia ajatuksissa. Ja pitää vain miettiä maailman ääriin...

Varhaislapsuus päällä nykyään minulla. Havahdun ajatuksiini jotka ovat luokkaa "vaavi tahtoo unta, vaavi tahtoo hoivaa". Ei mukamas pysty vauvaiältä muistamaan mitään mutta muistan miten isäni kumartui kehtoni yläpuolelle ja minä kurottelin häntä käsilläni. En nyt muista sen tarkemmin mitä sitten tapahtui. "Setiä tai tätejä tulee varoa", sanoo mieleni. Aivan kuin en olisi kunnolla yhteydessä omaan mieleeni, nuo ajatukseni tulevat ikään kuin itseni ulkopuolelta. Dissosioin varmaan.

Mietin että miten pääsisin pois täältä perhehelvetistä. Olisinpa jo jossain paremmassa kodissa. Ja kas vain, nythän minä olen, juuri sellaisessa kodissa missä haluankin olla. Nyt asiat ovat aikalailla kuten olen toivonutkin niiden olevan.