Voi, nyt se vasta alkaa, hajottava prosessi, nimeltään muistaminen

Sairaan kaunis enkeli menetti siipensä ainiaaksi ja kuoli. 

Hakeuduin taas osastohoitoon. Täällä pelottaa vähemmän kuin kotona. Täällä on sentään ihmisiä ympärillä. Tiedän, pitäisi hankkia niitä kavereita ihan ettei tarvitsisi hoitoon lähteä vain koska pelkää liikaa olla yksin kämpällään.

Sepitinkö taas outoja tarinoita sukuseksistä hoitajille? Totaali romahdus. Muistinmenetys. 

Eilisen yön, siis koko vitun yön, valitsin valvoa, jos yksikään sielu ammuttaisi minun tarkkaavaisuuteni herpaantumisesta niin syyttäisin siitä itseäni. Siis, häh? Tuosta syystä siis oikeastaan valvoin. Tiedostan sen nyt vasta jälkeenpäin. Tämä jos tilanne oli oikeasti niin, no, aika raskauttavia syytöksiä tällaiset, tietysti, hyväksyn ja pystyn ymmärtämään sen nyt. 

Sä sekoitat mun maailman, na naa, sekoitit sen niin perusteellisesti että näkö heittää ympärillä todellisuus huokuu taikaa, en yksin rauhaa saa kun ei löydä sylistäsi onnellista paikkaa...