Yhtäkkiä naks, lapsipersoona meni pois päältä. Tuli hyvällä tavalla tyhjä olo. Sen kärsimys ehkä kasvoi liialliseksi ja se katosi. Taikka sitten sen tuska tuli käsitellyksi kokonaan ja se sen tähden katosi olemattomiin.
Ymmärsin että kyllä, taikka pikemminkin hyväksyin, insesti on täyttä totta, se tapahtui minulle.
Haikalaparvi ei vainoa delfiiniä enää. Se hitaasti irtaantuu niistä. Se on ollut niihin sidoksissa tähän asti.
Mitä nyt? Olen vapaa nyt. Mutta mitä seuraavaksi? Haikalat eivät enää hyökkäile päivin öin. Delfiini on turvassa niiltä. Haikalaparvi on ikään kuin likainen ja delfiini irtaantuu nyt tuosta liasta omaksi itsekseen eikä omaksu haikalojen identiteettiä enää.
Ymmärrän että insesti on päättynyt ja että sitä todella tapahtui.
Entä jos yksikin haikala on minun perässäni? Sitten joudun vain pakenemaan. Ei ole. Kukaan ei jahtaa.
Vitun vihaiset haikalat! Murhaan teidät! Uhoaa delfiini. Se on raivoa täynnä noita haikaloja kohtaan. Ne ovat niin iljettäviä miten ne pusuttelevat. Hyökkäilevät armotta. Delfiini ei saa happea, pakko päästä pintaan hengittämään raikasta ilmaa.
Yksinäinen delfiini olen minä ja haikalaparvi on kaikki ne murhanhimoiset miehet (ja naiset?).
Olen vielä liikaa kiinni insestissä muistaakseni. Sitä symboloi tuo miten delfiini on kiinni haikalaparvessa, jotenkin henkisesti kiinnitettynä siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti