Nyt elän sellaisia aikoja että tulee vähän väliä romahduksia takaumahelvetissä. Sellaisia takaumia että tuntuu että kuolee hulluuteensa (miltä minusta tuntui joskus murrosiässä). Ja en pärjää näiden kanssa yksin.
Toisaalta taas olen nyt myös paljon maadoittuneempi kehooni kun olen käynyt tätä tuskaa läpi. Ja juuri nyt on todella hyvä olo. Palkitseva.
Pääsin jotakuinkin telepatiauskomuksesta taas asteen enemmän irti! Ymmärsin että en tarvitse mitään kykyä telepatiaan enää. Ja ettei sekavaa ajatuksenvirtaani voi kuunnella kukaan.
Tajuan paremmin ettei kukaan tietenkään voi lukea kenenkään ajatuksia. Se on mahdotonta.
Hajottaa jos syy sekavaan mieleen ovat nuo lääkkeet joista en pääse irtikään. Ei olisi koskaan pitänyt syödä niitä.
Alla muokattu ja muokkaamaton kuva minusta. Se on kivaa leikkiä filttereillä vaikka se ei kyllä ole todellisuutta.
Hei! Lukiessa sun postausta tuli tosi syvä olo – kirjottamasi “telepatian harha” avaa tunteista käsin sen, mitä voi olla, kun ikävä ja yksinäisyys tuntuu kuiskivan pään sisällä. 💫 Tekstissä oli silti valtavasti voimaa ja läsnäoloa – se avoimuus koskettaa. Kiitos kun jaoit ihan aidon hetken, se on todella arvokasta.
VastaaPoistaOlispa kiinnostavaa kuulla: millainen hetki oli työstää tätä tekstiä? Tuli tuskaa, helpotusta vai ehkä pieni hengähdys siitä, että saa pukea ajatukset sanoiksi? Ja kuulostaa siltä, että kotiutumiseen liittyy itsessään ristiriitoja – mikä tekee olon turvalliseksi (tai haasteelliseksi) siinä prosessissa?
En muista miltä tuntui työstää tätä. Noh, koen oloni edelleen aika turvattomaksi kotona. En nyt osaa tämän paremmin vastata. :)
Poista