Runoja perheestä

Mitä mä teen, nyyhkytän itseni uneen, isä taas huoneeni ovella, kylmää ja särkee koko sisintä, hän tulee luokseni ja minä pelkään, olen vasta kuuden vanha enkä tiedä mitään, mitä nämä teot tarkoittavat kun hän koskee reittä, jokin minussa huutaa vääryyttä, hän asettuu päälleni ja minä huudan sisällä vaikka ulkoisesti olen vain kärsimässä, hän asettaa siittimensä sisääni ja kuristun lähestulkoon tähän tunteeseen mikä on niin väärin ja silti otan vastaan tuon rakkauden mitä hänellä on minulle tarjota, koska muuta rakkautta ei ole saatavilla, sitten hän työntelee itseään sisälläni ja minä irtaannun kehostani, nyt olen yläpuolellani, ja itken kun näen itseni siinä niin avuttomana, niin hauraana sen hirviön otteessa, en pysty hengittämään, teen kuolemaa henkistä, ja sitten isä lopettaa, hän saa siemensyöksyn ja samalla hetkellä minä lakkasin elämästä, hän nousee päältäni ja vannottaa, puhu tästä ja kuolet, kiittäen lähtee luotani, mutta minähän jo kerran kuolin, miten hän voisi tappaa minut? Käperryn peittojen alle ja nyyhkytykset kumpuavat pintaan koko kehoa vavisuttaen, minä en tiedä mitä nyt teen, kuollako tänne yksinäisyyteen vai hakeako apua, ei kukaan kuitenkaan osaisi kuunnella, minä siis päädyn pitämään suuni kiinni, ja sitten päiväkodissa taas olen se eloisa, iloinen tyttö jota ei mikään vaivaa, vaikka seuraavana yönä tämä taas tapahtuu uudestaan, ja olen vankina tässä sängyssä missä olen kuollut jo satoja kertoja yhteensä, hän vähät minusta välittää, ja niin minä nyyhkytän itseni aina uneen, katson tähtitaivaalle ja esitän toiveen, että Jumala veisi minut pois tästä maailmasta, tästä sängystä, tästä kohtalosta, kuolla aina uudestaan vailla toivoa.

Voi äiti, minkä minulle teit, miksi et rakastanut minua? Olenhan ainokainen tyttäresi, ja miksi juuri siksi minua kiusasit, tulit yöllä lähelleni, tältä ei pitäisi äidinrakkauden tuntua, siinä on jotain niin väärää ja hempeää, jotakin herkkää, ja silti äidit eivät koske tyttäriinsä näin kuin sinä koskit minuun, lepertelet minulle rakkaudentunnustuksia ja minä punastelen, väkisinkin ajan myötä katselen myös sinua himoiten, ja yritän työntää mielestäni tuon tosiasian että unelmieni nainen on oikeastaan äitini, voi, minkä sinä teit, minut viettelit, ja niin minä punastelen vain kun sinä kosket minua olkapäälle ja toinen kätesi hamuaa pikkuhousujani, ja minä vain itken ja itken tätä, voi äiti minkä teit minulle, olen syvällä suossa enkä voi koskaan rakastaa ketään koska sinua rakastin niin väärillä tavoilla, että rakkautta en laisinkaan voi enää tuntea.

Veljeni, armaani, rakkaani, rakastan sinua veljeni enemmän kuin sisaruksellisesti, vaikka meidän rakkautemme on alusta asti tuhoon tuomittua, eivät sisarukset voi olla näin, ymmärsin sen joskus ja torjuin sinun suudelmasi, sinä ajattelit että sisko hylännyt on, en hylännyt, päinvastoin, ajattelin meidän molempien terveyttä, että se on kohta kokonaan menetettyä jos jatkamme tätä sairasta suhdetta, ja sitten sinä, veljeni, ryhdyit todella väkivaltaiseksi, minä vain myötäilin sinua jotta et olisi niin vihainen minulle, veljeni, rakkaani, armaani, olet nyt minulle vain ja ainoastaan sisaruksellisesti, ja minä niin toivoin että me selviäisimme yhdessä tästä koettelemuksesta, miten vanhempamme meitä pahoinpitelivät, että me olisimme yhdessä jotain suurta vielä, mutta ei, sinä käännyit pahuuteen, minä hyvyyteen, tai niin koin sen, vaikkakaan en tiedä, elääkö sinussa edelleen hyvyyttä, sinä olet minulle kaikesta huolimatta rakas veli, tärkein kaikista koskaan, ja sinä et sitä ymmärtänyt, miten paljon sisko rakastaakaan, olit ehkä vain vihainen rakkaudenosoituksiini, ja se sai sinut suunniltasi, minä vain halusin pelastaa sinut, veljeni, joten annoin sinun tehdä minulle kaikki ne teot, tiesin, että et pärjää elämässä muuten kuin tuhoamalla minut, joten armosta ja rakkaudesta annoin sinun tehdä minulle mitä halusit, niin paljon sinua rakastin.