Nyt on vähän kuumeinen olo. Juon kuumaa kahvia. Hengailen ja kuuntelen Taivas tv7.
Exä tulee mahdollisesti piakkoin kylään. Kivaa nähdä sitä.
Häiritsee suunnattomasti ettei uskalla oikein ajatella mitään enkä tiedä miksi olen niin kiinni tuossa uskomuksessa telepatiasta. Varmaan vasta sitten pääsen siitä kun ymmärrän mistä se tulee ja johtuu.
Muuten on ihan okei olo. Olen vain nukkunut ja levännyt.
Huomenna taas terapia - terapeutti palaa lomilta töihin. Ihanaa päästä juttelemaan.
Yritin yöllä tuntea tunteeni kun heräsin unesta. Pakottauduin tuntemaan ne enkä välttämään niitä mitä nykyään teen. Tunsin ajatusteni olevan enemmän kehoni tasolla - muutoin tuntuu ikään kuin ajattelisin jostakin korkeammasta käsin, vaikea selittää. Mutta tunsin tuossa hetkessä ajatukseni normaalimmin persoonani tasolla. Tunsin yön mystisen tunnelman jonka muistan hyvin teini-iältä. Hiljainen ja salaperäinen tunnelma. Pelkään että kykenen välittämään noita tunnelmia muille ja siksi en uskalla tuntea niitä normaalisti. Vaikka ei se kai ole mahdollista. Enhän minäkään tunne muiden tunteita. Silti, pelkään jotenkin, että juuri minä olisin telepaattinen, yksisuuntaisesti.
Olen ihan jumissa ja yliherkkä omille tunteille. Vähänkin tuntuu pahalta niin välttelen sitä. Niin kuin pieninkin tunteen vivahde tarttuisi muihin ympärillä. Ja se häiritsee suunnattomasti.
No, lohduttaudun sillä että ennen pitkää pääsen tästä irti tästä uskomuksesta ja tunteesta tartuttaa tunteita ja ajatuksia ja aistimuksia muihin. Se vain on tuntunut nyt hiljattain menevän entistäkin pahemmaksi mitä tiedostavampi olen. En ole tottunut tällaiseen kirkkaaseen tietoisuuteen. Olen tottunut harmauteen, usvaan.
Olen muistanut uusia asioita. Esimerkiksi muistin että yksi persoonistani on koira. Reagoin pääni sisällä tilanteisiin kuin koira. Tämä on ehkäpä joskus murrosiässä. Ajattelen, viuh, alistuneen koiran tavoin jos häpeän jotakin tai loukkaannun. Ajattelen, ärrrh, ärrrh, vihaisena muristen kun suutun. Ajattelen, wuff, hau, ja kuvittelen heiluttavani häntää kun innostun taikka ilostun. Muistan kyllä sen, sitä en ole unohtanut, että halusin epätoivoisesti sen ikäisenä olla jokin eläin, muu kuin ihminen. Lopulta jouduin hyväksymään sen että olen ihminen.
Muistan että ajattelin että koko luokan täyttää outo haju ja tunnelma kun astun luokkahuoneeseen sisään. Tämäkin murrosiässä.
Mitähän muuta olen muistanut. Että sain koko luokan vihan osakseni sen jälkeen kun bestis (tosi hyvä kaveri, joo) kertoi "synkän salaisuuteni" muille luokkalaisille, että me harrastetaan perheen kanssa seksiä. Olen saanut kuulla, "mee pois täältä, me ei haluta nähdä sua täällä". "Niinpä, mee imeen sitä isäs kyrpää, siitähän sä tykkäät". Jos nyt oikein muistan, en ole aivan varma, saanut kuulla tällaista luokkakavereilta. Ja sitten vain itkenyt että miksi koko maailma tuntuu vihaavan minua.
Muistin myös että olisin välitunnilla ihan yksin ja johonkin eristäytynyt, ja luokan muut tytöt ryhmässä supisivat ja katselivat puoleeni ja sitten joku heistä tuli luokseni kysymään että haluanko leikkiä. Ja minä vain säikähdin ja pakenin tilanteesta pois, itseäni kiroten, etten uskaltanut liittyä muiden tyttöjen seuraan leikkimään.
Päiväkodissakin eristäydyin omiin oloihini piirtämään ja tarhantädit kannustivat minua leikkimään muiden lasten kanssa mutta en uskaltanut taikka halunnut. Mieluummin keskustelin syvällisiä aikuisten kanssa kuin leikin lasten leikkejä. Parasta oli leikkiä sotaa isän ja veljen kanssa, tämä lukee päiväkotikansiossani, samoin kuin se että keskityn niin täysillä piirtämiseen etten huomaa mitä ympärillä tapahtuu.
En ole ihan varma näistä muistoista.
Muistan erityisesti yhden leikin jota leikimme veljeni kanssa paljon. Siinä hän oli metsästäjä ja minä olin kettu. Jäin metsästäjän ansaan kiinni ja metsästäjä löysi minut ja anelin armoa. Metsästäjä heltyi ja päästi minut ansasta. Meistä tuli parhaat kaverit. Lopussa metsästäjä kuoli ja kettu itki hänen vieressään kun hän otti viimeisen henkäyksen.
Tuo leikki on hyvin symbolinen. Ensinnäkin minä olen eläin, en ihminen. Eläimet yhdistin aina voimakkaasti tunne-elämään - että ihmismäinen järki on sammutettu ja elää tunteiden, viettien ja vaistojen varassa. Purin eläimenä tunteita paremmin kuin ihmisenä. Opin myös empatiaa sitä kautta. Veli oli ihminen ja kylmäverinen metsästäjä joka kuitenkin heltyi ja vapautti ketun ansasta. Se symboloi kenties isääni, minkälainen isä oli, ja veli oli vastaavanlaisessa roolissa. Tässä ystävystyminen symboloi sitä että voisi korjata rikkoutuneen isä-tytär -suhteen taikka sisarussuhteen. Lopun metsästäjän kuolema kai symboloi sitä että veli lopulta luovutti ja kettu sen sijaan oli edelleen kiinnittynyt metsästäjään ja itki tämän vuoksi.
Sellaisia muistoja tällä kertaa. En nyt muista enempää vaikka näitä on joitain muitakin tullut takaumissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti