Nyt on taas vaihteeksi yhtä takaumahelvettiä. Oivalsin että aivot ne vaan toipuvat vauvaiän traumatisaatiosta. Se on ollut ylivoimaisesti rankinta aikaa elämässä.
Yritän väkisin keskittyä hyvään oloon. Sillä tervehdyn. Toisaalta aivoni ovat ohjelmoidut siihen että on parempi kärsiä kuin nauttia. Että rakkaus on pahasta ja parempi ottaa vastaan vihaa. Maailmani on ylösalaisin.
Nyt on rentoutuneempi olo. Aivot saavat lepoa. Istun tässä yleisissä tiloissa yksin ja koitan rauhoittua.
Tämä prosessi eheyteen on kivulias ja tuskallinen mutta palkitseva. Tuntuu että voin huonommin kuin vuosiin mutta oikeasti voin vain paremmin. Jonain päivänä huomaan että olen selvinnyt.
Muistutan itseäni aina siitä että olen juuri nyt turvassa ja kaikki tämä pahuus on mennyttä elämää. Välillä onnistun siinä ja välillä kuitenkin pelkään raiskaajia.
Telepatiauskomus on se mikä tekee tästä niin vaikeaa. Se liittyy suoraan kokemaani insestiin. Insestissä tuntui kuin kaikkien rajat, tietoisuus ja tunteet kietoutuisivat toisiinsa ja me jotenkin yhdistyisimme. Ajattelen muiden ajatuksia ja lähettelen muihin omiani.
Pahinta myös on sosiaalinen eristäytyminen. Se on tässä ehkä se pahin. En osaa ottaa kontaktia muihin silloin kun olen takaumassa. Hymyilen oudosti kaikille, virnuilen, taikka tuijotan murhaavasti taikka pelokkaasti. Varhaislapsuudessa olin liian yksin enkä sitten myöhemmin ole oppinut ottamaan kontaktia muihin. Surullisinta tässä on eristäytyminen pelkästään kasvojeni ilmeitten takia, kun hymyilen kuten isä, silmät täynnä pahuutta.
Telepatiani on nonverbaalista viestintää. Ihan tavallista sosiaalista älykkyyttä. Kehonkieleni ja ilmeeni paljastavat tunteeni. Siitä on myöhemmin muotoutunut ajatus telepatiasta.
Pelkään ihan todella että tämä telepatia on todellinen ilmiö. Kyselin kyllä taas hoitajiltakin että ei kai tunteeni tartu heihin ja kuulemma ei ja se hoitaja tuntui tarkoittavan sitä. Kaikki aina heti toteavat ettei se tartu, keneltä kysyn. Siltikin, en tiedä sitten että haluanko syvällä sisälläni että se olisi totta. Miten muuten saisin apua kuin telepatian voimin, ajattelen?
Tuntuu että kun ei tunne olevansa fyysisesti turvassa niin ei ole turvassa henkisestikään. Että ajatukseni ja tunteeni leviävät kaiken aikaa muihin. Minulla ei ole yksityisyyttä. Aina silloin kun tunnen olevani turvassa, uskallan ajatella normaaliin tapaan eikä ajatukseni ole sirpaleina.
En ole varma mutta koin ehkä vauvana tällaista telepatiaa ja myöhemmin uudestaan murrosikäisenä. Silloin, kun olin pahiten rikki. Varhaislapsuus ja murrosikä olivat vaikeinta aikaa. Varsinkin vauvana joka yön pimeydessä ei edes uskalla huutaa äitiä tai isää hätiin. Pimeys vain syvenee, kasvaa ja laajenee eikä pois pääsyä ole. Olen vangittuna kehtooni. Murrosikä taas oli täysi räjähdys. Silloin minulla oli mitä oudompia seksuaalisia fantasioita joista en muista vielä paljoakaan. Olin likainen, perverssi ja tärähtänyt tyttö joka sulautui yhteen isänsä kanssa ja muuttui yhtä irvokkaaksi kuin hän.
Irvokkaita ne raiskaukset missä menetän täysin kontrollin: hymyilen maanisena, ilmehdin irvistäen, potkin ja sätkin, nauraa hekotan... Ja niin edelleen. Ja näytän vastenmielisen rumalta. Ja vain siksi että olisin niin yököttävä ettei kukaan tahdo koskea minuun.
Mikä suunnaton helpotus että minulla on nyt oma koti jossa olen turvassa. Ehkä ajatuksenikin ovat turvassa pääni sisällä. Se helvetti on läpi kärsitty ja loppu. Ne ovat enää muistoja ja takaumia mitkä piinaavat.
Tämä prosessi on eräänlaista palkitsevaa helvettiä. Joudun kokea kipuni ja tuskani uudestaan läpi mutta nyt erilaisessa ympäristössä kuin lapsuuskodissa - turvassa ja viihtyisässä paikassa. Tämä on kuin hiljalleen painajaisunesta heräisi todellisuuteen mikä on nyt varsin valoisa.
Ei saa luovuttaa. Taistelen itseni vielä terveeksi. Tälläkin hetkellä olen kiitollinen kun vähän sain taas kipupisteitä läpi käytyä. Helpompi olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti