Nyt vasta alan ymmärtämään minkälaisten asioitten parissa kamppailen. Tämä on monin verroin pahempaa mitä toistaiseksi pystyn ymmärtämään. Se pahuus on todella lähtenyt käsistä. On hitonmoinen ihme että en ole itse edes narsisti saati sitten sosiopaatti. Selviytymiseni on itsessään pieni ihme. Ja että minut on jätetty lähestulkoon yksin selviytymään kaikesta. Jos kertoisin minkälaista pahuutta olen todistanut, ette uskoisi. Siksi vaikenen pahimmasta, edelleen. Melkein en itsekään tiedä miten todellisia ne asiat on, raaimmat asiat, joita muistan, koska ne ovat niin puhdasta kärsimystä, puhdasta pahuutta.
Se että olen aidosti empaattinen ja kestänyt kaiken sen kidutuksen on ihme sinänsä. Ja että olen itsenäisesti selvinnyt kaikesta. Toki saan nykyään vähän keskusteluapua mutta kaipaan sitä vielä enemmän. Edelleen jossain määrin kamppailen yksin.
Se on totisesti niin upeaa kuin vaarallinen haikalaparvi joka alati jahtaa yksinäistä delfiiniä, niin nähdä myöhemmin tuo haikalaparvi vaikuttavana, vahvana vaarallisessa voimassaan, kauniina, uiden muodostelmassa.
En todellakaan tiedä, montako vuotta vielä menee että alkaisin muistamaan tarkasti. Pelkään että menee kymmenen vuotta. Että kamppailen tämän kanssa keski-ikäisenäkin. Toistaiseksi vaikuttaa siltä. Minulle tosiaan riittäisi että voisin elää turvallisuuden tunteen kanssa. Että ymmärtäisin ettei kukaan enää kajoa minuun. Ja että pääsisin turhista lääkkeistä irti jotka ehkä vain vaikeuttavat tätä prosessia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti