Rakastuin sinuun

Nyt tunnen sen, tunnen rakkauden. Ihana Bella. Otin tuon vastaan lopultakin! Ja sydäntä lämmittää että sinä rakastat minua. Otan sen paremmin vastaan nyt. Ja tunnen itsekin hentoa, orastavaa rakkautta sinua kohtaan.

Minä kai alitajuisesti edelleen pelkään että sinä et rakastaisi minua ja siksi en itse uskalla rakastua sinuun. Pistän sen muurin meidän tunteiden välille. Mutta nyt minä tiedän että sinä rakastat minua ja saan sinulta pyyteetöntä rakkautta mitä olen enemmän kuin mitään toivonut elämäni aikana. Ja minä uskallan nyt itsekin paremmin rakastaa sinua.

Mietin onko minulle joku parempi mies luvassa jota rakastaisin enemmän mutta en tiedä pidänkö tuosta ajatuksesta enää. Minä haluan ehkä juuri sinut.

Minä haluan että sinä kosit minua ja haluan kantaa sinun lapsiasi.

Pelottaa antaa mennä ja tuntea rakkaus täysillä. Mutta otin askelia eteenpäin ja voin tuntea rakkauteni sinuun kuplivana tunteena rinnassa ja perhosina vatsassa. Tunnen syvää kiintymystä, kumppanuutta.

Jännä tunne kun kuuntelin tuota Kultanaamiota, sinun lempiartistiasi ja kappaletta johon samaistut, saatoin ymmärtää miltä rakkaus todella tuntuu, ja tuntui kuin puolet minun sydämestä olisi sinun ja puolet minun.

Nyt kun totean itselleni että sinä rakastat minua, koko kroppani väreilee mielihyvästä, sydän liekehtii ja päässä pyörryttää.

Jotain hyvää luvassa

Entä jos minulle on tulevaisuudelta luvassa jotain hyvää? Ehkä tulen eheytymään? Ehkä voin saada lapsia? Ehkä saan unelma duunini? 

Pysyn iloisena. Iloitsen elämästä nykyään, silloin, kun en ole takaumassa. 

Toivon suuria mutta vähempikin riittää. Tai, rehellisesti, olisin pettynyt jos suurimmat unelmani eivät toteudu. Mutta jos saavutan spirituaalisen valaistumisen, ei ehkä mikään enää vaivaa minua - en tule olemaan pettynyt. 

Omasta mielestäni tarinani on niin huikea että olisi sääli jos en jakaisi sitä maailmalle.

Voin hyvin nyt. Oli hyvä lääkärintapaaminen. Tuntui että minua kuultiin. Esitin toiveita lääkityksen suhteen, että aloitettaisiin uusi lääke vanhan tilalle taikka rinnalle. 

Traumahelvettiä

Suihkunraikkaana. Täällä osastolla, taas, lol. Tiedän, vointi heitellyt viime aikoina. Jotain hyvääkin, aloitettiin uusi lääke joka tuntuu toimivan paremmin. Toivonkin että vanha lääkitys vaihdettaisiin tuohon uuteen. Lääkäriä näen tänään. 

Eilinen oli jatkuvaa traumahelvettiä ja ei viime vaan sitä edellinen yö melkolailla tuli valvottua. Takaumassa joka vain kestää, ja kestää, ja kestää... Ja niin edelleen. Mutta sen jäljiltä nyt taas parempi olo. Vähän purin sitä paskaa ulos itsestäni käymällä takauman läpi. Nyt on helpompaa maadoittua jos alkaa traumat puskea päälle ja tunnen kehoni ja identiteettiini paremmin sisältä päin! 

Yritän keskittyä kehooni ja toimintaan ajatusten sijaan. Että kehoni, ajatukseni ja tunteeni olisivat samassa paikassa. Ajatukseni nimittäin ovat tavallaan irrallaan. Dissosiaatiossa "mielen rakenteiden välille syntyy haitallisia katkoksia. Tavallisessa elämässä ihmisen tunteet, muisti, ajattelu, toiminta ja identiteetti ovat saumattomassa yhteydessä toisiinsa. Dissosiatiivisissa oireissa tai häiriöissä näiden yhteys katkeaa tilapäisesti tai pitkäaikaisesti". Juurikin tästä huomasin kärsiväni. 

Kaipaan kommentteja teiltä lukijoilta

Kaipaan kommentteja teiltä lukijoilta. Herättääkö blogini ajatuksia? Minkälaisia? Jaksaako postauksiani lukea? Oletteko muut uhrit saaneet vertaistukea? Olenko jotenkin kirjoituksillani auttanut? Saa antaa kritiikkiä vaikka mielellään kuulisin niitä positiivisia kommentteja. Suukkoja! 

Oma energiakenttä saastunut

Ulkonäköpaineita, vaihteeksi.

Haluan vain tuntea oman kehoni, oman energiani, oman kehonkieli, sisältä päin. Ei sillä ulkonäöllä ole muuten mitään väliä, ainostaan se että energiani on pahasti saastunutta disson ja traumojen takia enkä tunne omaa kehoa tai itseäni sisältä päin. Se tässä oikeastaan enemmän vaivaa kuin ulkonäkö. Haluan tuntea, kokea, näyttää minulta. Sain hetkeksi kosketuksen omaan itseeni ja identiteettiini. Kehoni, minä, kokonaisina. 

Olen sirpaleinen peili. Sen kokoaminen vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä. Panikoiden mietin, mikä pala kuuluu mihinkin? Huokaan syvään. Pakko yrittää. Ensimmäiset palaset loksahtelevat paikoilleen ja ihmettelen kun näen varpaani peilistä. Kärsivällisesti etsin palasia ja peili alkaa muotoutua. Nyt olen jo keskivälissä ja näen peilistä jalkani. Riemuitsen. Lopulta kun peli on lähes kokonainen, on helppoa laittaa viimeisetkin palat kohdilleen. Nyt näen peilikuva sellaisena kuin se on ja olen hyvin tyytyväinen.

Psykoosin purkua

Ihanaa havaita että nykyään menee ihan hyvin. Voisin olla enemmän nyt-hetkessä ja vähemmän miettiä menneitä.

Havahdun aina ajattelemaan että kun poistun asunnoltani niin olen menossa luokkahuoneeseen muiden naurettavaksi. Elän pääni sisällä edelleen niitä aikoja kun olin koulukiusattu tyttö, se luokan ruma ja outo tapaus. En ole enää kuudennella luokalla.

Ihanaa kun kesä lopultakin tuli. Istuskellut ulkona auringossa ja poltellut röökiä. Tänään oli terapia ja tänään oivalsin että voin puhua vapaasti traumoista siellä.

Nyt keittelen kahvia ja sen jälkeen menen taas ulos istumaan ja nauttimaan säästä.

Tänään olen taas käsitellyt hurjan kasan traumoja läpi. Ymmärtänyt asioita. Esimerkiksi sen että "alienit jekuttaa, puijaa ja nauraa" tarkoitti todellisuudessa minua ja perhettäni. Olen hallusinoinut perheeni alieneina. En tiedä, miksi juuri alienit. Onko heitä oikeasti olemassa vai ei?

Sitten ymmärsin että suuruudenhullut ajatukset itsestäni juontavat lapsuuteen missä suunnittelin ja elin suorastaan tällaisessa mielikuvitusmaailmassa. Missä, lapsekkaasti, hyvä voittaa lopulta pahan, ja saan oman onnellisen loppuni. 

Olin joskus ilmeisesti oikeasti niin irrallaan todellisuudesta että elin jossain autiolla saarella joka oli pieni ja pyöreä ja keskellä oli palmupuu ja vesi oli myrkyllistä. Siellä sitten oli kuolettavan tylsää, juoksin ympäri sitä hiton palmua ja hakkasin päätäni siihen. Sitten kai olen mielikuvituksessani ollut paratiisisaarilla missä aurinko paistaa aina eikä yö tule koskaan. Siinä maailmassa ilmeisesti olin todella maaninen joten tämä sijoittuu ehkä aikaan kun olin 11-vuotias.

Nykyisin ikäänkuin en ole psykoottinen - kärsin lapsuuden ja nuoruuden aikaisesta psykoosista. Tajuan sinänsä mikä on totta ja mikä ei, nykyinen minä tiedostaa, mutta menneet minät elävät psykoosia läpi. Psykoosi varisee pois heti kun ymmärtää realiteetit ja faktat ja ne uskomukset menevät saman tien ohitse kuin niitä koskaan ei olisi ollutkaan. Ja se tuntuu niin helpolta, sitten, kun harha on purettu. Paha olo pitää vain ikävä kyllä käydä läpi tai siitä ei pääse irti. Mutta sen voisi hoitaa hallitumminkin, eli maadoittua aina välissä ja vasta kun on maadoittunut, uppoutua muistoihin. 

Pohdin, onko psykoosi jonkinlainen mielen suojakeino, vääristellä todellisuuttansa päässä koska ei kestä realiteetteja. Näin vastasi ChatGPT:

Psykoosi ei ole mielen suojakeino, vaan psyykkinen tila, joka voi ilmetä muun muassa harhaluuloina, hallusinaatioina ja ajattelun hämärtymisenä. Psykoosi voi liittyä monenlaisiin mielenterveyden häiriöihin, kuten skitsofreniaan, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön tai vakaviin mielenterveyshäiriöihin. Se voi myös olla seurausta vakavasta stressistä, traumoista tai päihteiden käytöstä.

On kuitenkin totta, että mielen suojamekanismit, kuten dissosiaatio, voivat ilmetä äärimmäisessä stressissä ja ahdistuksessa. Tällöin mielen puolustusmekanismit voivat vääristää todellisuutta suojellakseen henkilöä liialliselta kärsimykseltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että psykoosi itsessään olisi suojakeino, vaan enemmänkin oire, joka vaatii hoitoa ja tukea.

Jos on huolissaan omasta mielenterveydestään tai jollakulla on psykoosioireita, on tärkeää hakeutua ammattilaisen arvioitavaksi ja tarvittaessa saada hoitoa.