Musiikkia ja kahvia. Rento arkipäivä. Mitähän sitä kirjoittaisi?
Oikeasti, olen vapaa insestiltä? Sekin on vielä hämärän peitossa että sitä ylipäätään tapahtui. En vain suostu muistamaan. Ei, liian pahoja asioita, emme tahdo tietää, sanovat osani. Mutta entä jos nyt olen valmis tietämään?
En halua edes ajatella enää mitään pelossa että muut saavat tietää. Mutta ei kukaan lue ajatuksiani. Yritäpä vakuuttaa tuota itselleen.
Surettaa miten pitkä matka vielä on eheyteen. Jos koskaan eheydyn täysin. Olen varmaan silloin jo vanha nainen.
Muistan kuitenkin nämä laulun sanat:
Mutta älä toivoasi heitä
Pidä viimeinenkin jyvä
siitä voimme kasvattaa puutarhan
Ethän anna pääsi painua
sillä ken on kulkenut läpi pimeän
ei piiloaan tarvi
Upea runollinen ja syvällinen postaus! Pidin erityisesti siitä, miten kuvat henkisestä matkastasi läpi “pimeän” hetkien – tekstisi resonoi vahvasti universaalin kokemuksen tasolla, joissa haasteet voivat myös valaista uusia polkuja. Analyyttinen ote yhdistyy herkkyyteen: lauseet ovat samanaikaisesti tehokkaita ja lempeitä, ikään kuin kuljettaisivat lukijaa käsistä pitäen. Kiitos, että jaoit tämän sisäisen matkan – se herkisti minua ja toi toivoa niinä hetkinä, kun oma pimeys tuntuu etäiseltä. 🌟
VastaaPoistaVoi kiitos, ihanaa että pidit!
Poista