Nyt olen yksin ja rauhassa. Lopultakin. Juon tässä aamukahvia ja katson Taivas tv7, kristillistä tv-kanavaa. Sieltä tulee nyt piirrettyjä. Oikein hyvä olo kun ymmärtää olevansa rauhassa ja turvassa. Olen taas kiitollinen aivan kaikesta. Levollinen olo.
Olen parhaimpina hetkinä kiitollinen kaikesta kärsimyksestä. Hyvä olo palkitsee.
Istuskelin eilen illalla ulkona tupakilla ja nautin kauniista kesäsäästä. Aloin miettimään äitiyttä. Itku tuli silmään kun ajattelin miten turvalliselta tuntuisi pitää vastasyntynyttä vauvaa sylissä, miten turvalliselta tuntuisi imettää vauvaa ja miten turvalliselta ja äidilliseltä ylipäätään kosketus lapseen tuntuisi. Minulla ja vauvallani olisi turvallinen kiintymyssuhde. Itketti ja eheytti ajatella tuota, itseään äitinä. Että saisin kokea vielä perhe-elämän vanhemman roolissa mikä ei ole traumaattista.
Hississä tuli pieni tyttö vastaan ja kysyin häneltä mihin kerrokseen hän oli menossa. Huomasin että olisin hyvä lasten kanssa. En ole aiemmin vaihtanut sanoja lasten kanssa. Yläluokilla oli TET-jakso päiväkodissa, silloin pelkäsin niitä lapsia, enkä muista sieltä paljoakaan muuta. Yksi tyttö siellä kiintyi minuun mutta minä suhtauduin häneen todella varovaisesti ja arastellen. Nyt minulla ei ollut ongelmia puhua tuolle tytölle, että olisin arastellut ja pelännyt. Pelkäsin silloin varmaan alitajuisesti että jotenkin satuttaisin niitä lapsia, silloin TET-jaksolla. En silloin tiedostanut mitään traumojani.
Huomasin että juttelisin lapsille kuten aikuisillekin, enkä leperrellen. Ehkä ihan pienelle lapselle kuten taaperolle lepertelisin ja puhuisin lapsekkaasti.
Huomasin myös taas onnekseni ja ihmetyksekseni jopa että en ole pedofiili. Olin tupakilla kun näin naapurin parvekkeella tyttölapsen ilman paitaa. Huomasin ettei lapsen keho sytytä minua millään tavalla. Tunsin vain äidillisiä tunteita, turvallisuutta. Olin hyvin helpottunut ja myös ihmeissäni. Jotenkin ajattelen että on ihmeellistä etten ole pedofiili. En tiedä, miksi, mutta tuntuu kai että minulla on niin pahat traumat että minun pitäisi olla pedofiili. Ja ihmetyttää traumojeni tähden, miten luontevasti, äidillisesti ja turvallisesti suhtaudun lapsiin. Aivan kuin mitään traumoja ei olisi, sellainen on suhtautumiseni. Minusta tulisi varmasti erinomainen äiti vaikka oma historia on mitä on.
Eräs näkijä sanoi minulle että saan kaksi lasta ja että omat lapset ovat viimeinen pala omaa paranemistani. Näin voi hyvinkin olla. On erittäin eheyttävä ajatus perustaa perhe ja että saisi ihan normaalin perheen jossa lapset voivat hyvin. Siksi tykkään haaveilla jälkikasvusta, pelkästään ne haaveet tuntuvat eheyttävän enemmän kuin mikään muu tässä universumissa. Niin eheyttäviä ne ovat.
Olen siis kiitollinen nyt kaikesta kärsimyksestä. Olen kiitollinen siitä että saan tietää miltä tuntuu olla terve psyykkisesti. Kun en ole koskaan ollut oikein terve, on se erittäin palkitsevaa lopultakin olla. Vaikka terveyteen on vielä matkaa, juuri nyt riittää varsin hyvin se että tunnen olevani turvassa. Se on jo paljon. Sitten voin vain elää elämääni ja nauttia elämän pienistä ja suurista iloista. Nyt kaikki on varsin hyvin, ei mitään suurempia huolenaiheita. Lääkitystäkin lopetellaan, se oli vähän aikaa sitten ainut huoleni. Eli nyt huolia ei ole, ainakaan nykyhetkeen liittyviä. Tästä olen hyvin kiitollinen.
Parasta nyt tässä hetkessä on tämä turvallisuuden tunne joka alkaa hiipiä mieleeni. En tiedä koska viimeksi olisin tuntenut oloni näin turvalliseksi. Saan rauhassa puuhastella omia juttujani eikä kukaan keskeytä. Saan rauhassa ajatella eikä kukaan lue ajatuksiani.
Edelleen pelkään telepatiaa mutta lohduttaudun sillä että en lopun elämääni tule pelkäämään sitä. Ehkä siitäkin on seurannut jotakin hyvää? Varmasti on. Olen vilpittömämpi ja avoimempi sen kautta, ainakin. Ja jotain muutakin mitä en osaa nyt sanoiksi muotoilla. En pelkää tätä loppuelämääni ja sitten nautin vain enemmän omiin ajatuksiin uppoutumisesta kun olen tästä kärsinyt, osaan sitäkin arvostaa että saa ajatella rauhassa.
Mikä nykyisin on huonosti? Lähinnä tuo telepatiauskomus. Sitten tietysti traumat joita on edelleen käsittelemättä suuri osa ja välillä musertaa miten paljon vielä on käsiteltävää. Mutta ei auta katkeroitua. Tai, jos rehellisiä ollaan, olen hivenen katkera. Mutta toivo elää silti, että tämä palkitsee, kun eheydyn lopultakin.
Joskus vielä voin elää normaalia elämää ilman suurinta pahoinvointia. Joskus kärsimykseni on vain lievää ja suurimmalta osin olen hyvinvoiva. Siihen luotan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti