Hän oli siipirikko enkeli. Hänen hennot untuvansa tuntuivat samettisen pehmeiltä kun hän hyväili niitä. Hänellä oli siivet selässään. Ne hohtivat valoa pimeydessä. Olento oli hänen ovellaan. Se oli pahuuden ruumiillistuma, musta ja epämääräinen sarvipäinen otus. Se irvisti rumasti ja nautti olla vallassa. Siipirikko enkeli vuodatti kyyneliä otuksen kärsimyksen vuoksi enemmän kuin itsensä. Hän aneli armoa. Sarvipää otus ei sitä antanut. Se pakotti enkelin makaamaan vuoteelle missä kaikki synti tapahtuisi. Sarvipää yhtyi enkeliin. Enkeli ei sietänyt enää. Hän otti valomiekkansa ja lävisti sillä otuksen. Otus sähisi tuskasta ja kavahti kauemmas. Enkeli nousi pystyyn ja sivalsi miekallaan uudestaan. Sarvipää ei kestänyt valoa vaan pakeni kauemmas. Enkeli huomasi että hänellä oli haarniska päällä. Hän vaihtoi muotoaan siipirikosta soturienkeliksi jolla oli valomiekka. Käsi sydämellä hän katsoi tuimasti sarvipäähän ja lausui oikeudenmukaisuuden sanoja. Sarvipää kasvoi suuremmaksi ja pimeämmäksi. Enkeli taisteli hengestään. Sarvipää tuijotti enkeliä silmiin ahnaasti hymyillen ja enkeli sivalsi sitä usean kerran miekallaan. Sarvipää ei enää reagoinut vaan kasvoi ja voimistui. Enkeli ei antanut itsensä lannistua. Hän lausui vielä viimeiset sanat ja lävisti pimeyden valkoisella valolla jota hohti nyt kauttaaltaan. Sarvipää katosi. Enkeli huohotti ja lankesi polvilleen ja itki. Hän itki koska oli voittanut sekä sarvipään puolesta. Enkeli nimittäin tunsi myötätuntoisuutta jopa sarvipäätä kohtaan. Enkeli vaihtoi muotoaan taas ja nyt oli armon enkeli. Hän itki armosta sarvipäätä kohtaan sekä itseään kohtaan.
Olen kai hallusinoinut pahantekijät demoneiksi ympärilläni tai sitten vain käytän sitä vertauskuvana pahuudelle mikä heistä on säteillyt. Itseni näen enkelinä keskellä pimeyttä. Minulla on siipeni mitkä ovat ainut valo pimeydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti