Pohdintoja

Sain läppärin ja vaatteita tänne osastolle, jee. Nyt on helpompi kirjoittaa.

Menee aika kehnosti. Jatkuva traumatakauma ollut jo pari päivää päällä. Mutta toisaalta se on purkanut syvää tuskaa ja voin myös paremmin tavallaan.

Kutosluokan sekoilut on sekoiltu. Silloin taisin kuvitella kaikkien lukevan ajatuksiani. Kuten myös vauvana. Tuota "ajatuspuhetta" ollut kuten sarjakuvassani teininä kuvailin. Ei sitä oikeasti tapahdu, tiedän sen kyllä. Mutta menneet osat eivät sitä ymmärrä.

Ymmärsin että se kun luen muiden ajatuksia, ovat ne oikeasti omia persooniani joiden kanssa käyn vuoropuhelua. Olen omaksunut vain muiden persoonia itselleni ja siksi tuntuu kuin kommunikoisin muiden kanssa telepaattisesti. Tai sitten se kun katosin näkyvistä noin kolmivuotiaana, aloitti tämän, että ajattelen muiden ajatuksia päässäni enkä omiani. Vaikka oikeasti ne tietysti ovat omia ajatuksiani jotka heijastan muka muiden ajatuksiksi.

Menee kehnosti. Olen taas sekavan ajatustulvan vanki jonka pelkään leviävän kaikkiin ympärillä. Tiedän ettei näin tapahdu ja olen monesti kysellyt ihmisiltä tietävätkö he ajatukseni ja vastaus on aina kielteinen. He kyllä selvästi tarkoittavat sitä. Ei, ajatukseni eivät vuoda kehenkään!

Tiedän olevani skitsofreenikko. Mutta traumat eivät ole skitsofreniaani. Minulla on kyllä ihan oikeat diagnoosit, skitsofrenia, PTSD ja dissosiaatiohäiriö.

Pikkuhiljaa maadoittuneempaan suuntaan ja sitä kautta mielen kaaos vähän helpottaa. Mieli koostuu, järki eheytyy. Alan olla jo paremmin kehoni tasolla enkä vain ajatusmaailmassa ja tunnemaailmassa vaan myös tässä fyysisessä ulottuvuudessa.

Kun asiat oikein oivaltaa, ne ovat niin yksinkertaisia. En nyt osaa antaa tähän esimerkkiä. Mutta kaikki on lopulta niin loogista ja simppeliä, vaikka tuntuu että asiat ovat ihan hajallaan ja todella monimutkaisia. Esimerkiksi kaikki puheet alieneista ja telepatiasta ovatkin vain oma alitajuinen mieli taikka perheenjäsenet ja telepatia nonverbaalista viestintää. Kaikelle löytyy jokin looginen selitys.

Nyt voisin piristää itseäni pukemalla jotkut kivat vaatteet päälle ja ottamalla selfieitä. Kyllä se tästä. On jo paljon koostuneempi olo kun kohtasin viimein pahimmat traumani, kutosluokan sekoilut.

Toinen pahin trauma on veljen kidutustoimenpiteet. Silloin olin vain jähmettynyt kauhusta ja tarkkailin jokaista hienointakin liikettäni ja sekös saa minut edelleen jähmettymään ja ajattelemaan liikaa ja liian sekavia. Sellaista se oli olla kidutettavana, sitäkin käyn nyt läpi ajatuskaaoksena joka tuntuu muuten leviävän kaikkiin vaikkei leviäkään. Kunhan pääsen kehoni tasalle, tuntuu, että ajatukseni ovat ihan turvassa pääni sisällä.