Suhtaudun edelleen kaikkiin aikuisiin ihmisiin niin että he ovat pedofiilejä jotka ahdistelevat minua. Kuin olisin lapsi edelleen joka pelkää aikuisia että kaikki aikuiset raiskaavat. Oivalsin ohjaajan kanssa juteltuani ettei näin ole, että tuossa on turvallinen henkilö joka ei satuta. Oli helpompaa olla vuorovaikutuksessa. Tästä syystä vuorovaikutus muihin on todella vaikeaa varsinkin silloin jos minua ahdistaa valmiiksi. En kykene olemaan oma aikuinen itseni, vajoan pelokkaan lapsen tasolle.
Mutta en ole enää pelokas lapsi. Olen kolmekymppinen aikuinen nainen. Jotenkin kun sanon sen itselleni, en ota sitä vastaan. Minähän olen vasta pieni tyttö, noin kuuden, ja pelkään pedofiilejä. Mutta hei, en ole enää taapero joka joutuu pelkäämään kaikkia. Olen vajonnut taaperoikään vuosiksi, varmaankin siksi että se oli traumaattisinta aikaa elämässäni ja vaatinut paljon huomiota käsitellä. Ehkä identiteettini on jumiutunut sille tasolle. On niin helpottavaa nähdä että nyt on aikuinen keho. Ja tuntea olonsa aikuiseksi, silloin harvoin kun tunnen. Suurimmaksi osaksi tunnen olevani pieni tyttö.
Juttelin ohjaajan kanssa siitä miten moni ihminen ei osaa arvostaa elämän "itsestäänselvyyksiä" kuten että on katto pään päällä ja ruokaa. Minä osaan nykyään arvostaa niitä, mutta sekin vaati opettelua. Ei se aina ollut minulle tärkeää, sitä ei osannut arvostaa. Arvostan nykyään pelkästään sitä että elän ja hengitän.
Nyt on turvallinen, levollinen olo. Mietin, olenko jo kuollut kun voin niin hyvin nykyhetkessä! Mieli on ehkä kiinni ahdistuksessa mutta keho tiedostaa että kaikki on erinomaisen hyvin. Olen kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti