Kuinka moni lukisi kirjani?
Omaelämäkertani olisi tarina syntiinlankeemuksesta insestisessä nautinnossa, puhtaan pahuuden ja hyvyyden vastakkainasettelusta, intohimosta ja väkivallasta yhdessä, herkän tytön surullisista mietteistä maailman pelastamiseksi, hulluudesta ja järjen menettämisestä rakkauden puuttumisen tähden, koska vain rakkautta me olisimme kaivanneet. Ja rakkaus on isoin klisee tässä perheessä. Kirjani on myös tarina toivosta ja tahdonvoimasta, miten lopulta esteet voitettuaan saavuttaa haluamansa ja että toivoa on niin kauan kuin elää. Lopulta tulee liikutuksen ja kiitollisuuden kyyneleet ja sitä kiittää kaikesta pahasta mitä saanut kokea. Ja suunnattoman vaarallinen haikalaparvi näyttäytyy kirkkaudessa kirkkaassa merivedessä kauniina, vaikuttavana.
En varmaan olisi tässä enää ilman lujaa tahdonvoimaa. Sekin on pieni ihme sinänsä että olen edelleen elossa. Ainakin kahdesti kai yrittänyt itsemurhaa mutten muista, miten. En onneksi onnistunut. Haluan elää vaikka elämä olisi kärsimyksentäyteistä. Luotan siihen että luvassa on vielä parempia vuosia. Se on palkitsevaa miten saa hiljalleen käsityksen siitä mitä on olla psyykkisesti terve, vaikka terveyteen on vielä paljon matkaa. Enhän muista juuri mitään, edelleenkään.
Nautin elämän pienistä iloista. Se riittää. Se riittää että kaiken aikaa ei ole takauma päällä. Se riittää mitä minulla tässä ja nyt on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti