Käyn läpi historiaani

Voisin käydä vähän läpi historiaani sen verran mitä muistan.

Vertauskuvallisesti yö alkoi kun synnyin. Isä tuli huoneeseeni, nosti minut kehdosta ja teki minulle jotakin outoa. Dissosioin pois kehostani jo silloin. (En kylläkään ole varma tästä enkä tiedä osaako vastasyntynyt dissosioida.) Äitini ja isäni olivat ympärilläni koskettelemassa minua alueilta jotka ovat yksityisiä. En ole ihan varma miten reagoin tähän, yhdistinkö sen vanhempien rakkauteen vai tajusinko jo silloin että tässä on jotain väärää. Pystyn muistamaan jotenkin että se kuitenkin oli jotakin omituista mitä en ihan ymmärtänyt, mistä on kyse. Äiti ja isä antoivat minulle suuseksiä.

Kolmivuotiaana alapäähäni sattui ja kävelin puolelta toiselle vaappuen kun oli niin kipeä alapää.

Halusin jo päiväkoti-ikäisenä kuolla. Lähdin kodista itkien ja raivoten ja ajattelin hypätä auton alle koska äiti ei rakasta. Sanoin äidille että olen adoptoitu koska hän ei rakasta minua. Äiti vastasi että on minut itse synnyttänyt ja rakastaa. Halusin niin ottaa tuon vastaan mutta siinä ei ollut tunnetta.

Olin vuoteessani kuuden vanhana ja tuijotin edessäni olevaa kaappia ja kuvittelin sen möröksi. Tuijotin tätä mörköä pitkään ja siedätin itseäni pelon tunteelle. Sitten kun alkoi pelottamaan liikaa, lopetin ja menin nukkumaan. Sen ikäisenä myös muistan yhden raiskauksen aika tarkasti. Kamppailin vastaan, sätkin ja potkin, kunnes lamaannuin ajatellen että ihan sama, millään ei ole enää mitään väliä. Jälkeenpäin olin raivoissani. Ajattelin etten enää koskaan voi olla iloinen.

Olin yhdentoista vanhana todella sekavassa kunnossa. Hymyni muuttui erilaiseksi. Ennen se oli vielä niin sanotusti normaali mutta murrosiän kynnyksellä hymyni muuttui samanlaiseksi kuin isällä - sellainen vino hymy ja niin sanotusti pilkettä silmäkulmassa. Vihasin tuota hymyä ja vihaan sitä edelleen. Se on se hymy kun isäni esineellistää ja katselee minua salaa silmäkulmasta.

Olin räjähtänyt kun olin yhdentoista vanha. Kohottelin kulmiani vitsikkäästi, nuolin suupieliä, revin hiuksia peilin edessä ja irvistelin. Ilmaisin siten pahoinvointiani. Ja yritin myös näyttää niin rumalta kuin vain voin jos raiskaukset päättyisivät siihen. Se sekoilu ja pelleily oli lopulta sitä että kun isä on päälläni, potkin ja sätkin holtittomasti ja irvistelen rivosti kun menetän järkeni siinä miten minua raiskataan. Joskus tuijotin isää läpitunkevasti silmiin samalla kun hän raiskaa minua. Joskus vihaisena, toisinaan hymyilin hänen hymyään ja tuijotin häntä. En kai halunnut olla enää kaunis tyttö ja kaunis minä ja suojauduin muuttumalla isän kopioksi.

Kolmetoistavuotiaana olin maniassa ja pukeuduin liian paljastavasti. Neljätoistavuotiaana olin syvästi masentunut ja pukeuduin peittävästi.

Yhdeksänneltä luokalta en muista muuta kuin TET-jaksot ja kevätjuhlan sekä sen että kuvailin oloani niin että katosin.

Muistan parhaiten lukioajat. Olin pakkomielteinen tyttöystävän saamisesta. Silloin taisi minulla ja äidillä olla jotain romanttista viritelmää. Se äidin hyväksikäyttö heijastui siihen että halusin tyttöystävän. Tiedän, että traumasta voi tulla fetissi jos sitä ei saa käsiteltyä. Näin minulle on kai käynyt äidin suhteen. Mutta luotan siihen että pääsen äidinkin traumatisaatiosta yli. Ja ehkä sitten havahdun olemaan heteroseksuaalinen pikemminkin kuin naisiin päin. (Minua jotenkin surettaa hirveästi jos olisin lesbo eikä se vaan tunnu hyvältä tai oikealta.)

Seitsemäntoistavuotiaana kaikki alkoi nousta pintaan. Lomamatkalla oli tilanne kun koin että isä katsoi hameeni alle. Jähmetyin paikalleni enkä uskaltanut liikkuakaan. Tuon jälkeen en enää luottanut isään.

Se alkoi lukion toisen vuoden alussa oppitunnilla. Kehoni hiljalleen täyttyi mielihyvästä joka levisi alapäästä vatsaan, sieltä selkään ja lopulta kasvoihin niin että kasvoja kuumotti. En ajatellut sitä sen erityisemmin kuin että tuntuu miellyttävältä. Olin todella energinen myös. Päässäni jostain syystä toistui yhä uudestaan sana utopia. No, utopiaa tämä nykyinen elämäni on verrattuna siihen mitä se on ollut joskus.

Tuota kiihottuneisuutta kesti pari kuukautta kunnes se loppui. Se oli kaikkea muuta kuin miellyttävää, lopulta, todella sekavaa ja ahdistavaa kun se jatkui 24/7. Päädyin siinä sitten sairaanhoitajan juttusille ja lopulta ensimmäiselle osastojaksolleni. Katselin osastolla ikkunasta yöhön ja päätin korjata kaikki epäkohdat elämässäni. Siitä alkoi tämä matka jolla nyt olen, matka eheyteen. Päätökseni piti. Aloin työstämään kaikkea mikä oli pielessä. Opettelin itserakkautta. Se on ehkä se kaikkein tärkein asia ja muuta ei nyt tule mieleen.

Kun olin kahdenkymmenen vanha, tapasin tulevan exäni. Tutustuimme ryhmässä mielenterveyskuntoutujille. Siellä hänestä ensivaikutelma oli synkkä mutta sympaattinen ja minulla heräsi vilpitön halu nostaa hänet pois synkkyydestä missä hän on. Myöhemmin huomasin ihastuneeni häneen. Minä olin se joka teki aloitteen. Hän totesi että hulluutta, ei ole ihastuttava ihminen. Me tapasimme minun luonani ja myöhemmin hänen luonaan missä hän kertoi exänsä itsemurhasta ja itki. Minä lohdutin häntä. Seuraavan yön nukuin hänen vieressään. Aamulla hän sanoi liikutuksen lomasta minulle että en käsitä miten kiitollinen hän oli kun sai herätä vierestäni. Hymyilyttää muistella näitä aikoja kun vasta tutustuimme. Hän on minulle kaikkein tärkein koskaan ja on sitä edelleen.

Jäin vuodeksi hänen luokseen asumaan. Olimme symbioosissa. Sen vuoden muistan paremmin. Meillä oli hauskaa yhdessä. Teimme kaikenlaista. Ja hän sai paremmin nukuttua minun vieressäni kuin yksin - hän kärsii uniongelmista. Jos hän näki painajaista, herätin hänet ja halasin tiukasti ja aika pian hän sai uudelleen unta.

Vuonna 2013 se tapahtui - ensimmäiset takaumat. Olin exäni luona sohvalla meditoimassa kun havaitsin että jotenkin suojaudun joltain. Höllensin tätä suojausta ja päähäni pamahti kuva miehestä huoneen ovella ja tieto että se aikoo tehdä jotain pahaa ja väkivaltaista. Sitten uppouduin eräänlaiseen pehmeyteen, oloon, ettei mikään voi hetkauttaa minua suuntaan tai toiseen, ja se ikään kuin ehkä valmisteli minut takaumille jotka sen jälkeen tulivat. Kävin muutaman raiskauksen tarkasti läpi, mutta en enää muista niitä.

Vointini romahti sen jälkeen. Olin ollut aiemmin vielä aika tasainen mutta kylläkin masentunut ja takaumien myötä sekosin.

Vuonna 2014 aloin kokea iloa ja onnea jollaista en aiemmin ole kokenut. Olin ehkä maniassa mutta silti tyytyväisempi kuin koskaan, terveelläkin tavalla.

Sen jälkeen olen hiljalleen kokenut tätä järkiintymistä. Kykenen puhumaan selkeästi - oli kausi kun puheestani ei saanut mitään selvää, juuri niihin aikoihin kun aloin muistamaan.

Sitten tuli nämä kuolemanpelot. Että minut halutaan hengiltä. Sen jälkeen kymmenisen vuoden ajan elämäni oli yhtäjaksoista pelkoa mistä puolet ehkä oikeaa vaaraa ja puolet kuviteltua vaaraa ja takaumaa vaarasta. En mene näihin sen tarkemmin nyt tässä.

Nykyhetken tilanne. Tiedän että jos joku vaara oli, on se ohi. Olen huolehtinut turvallisuudestani. Olen saamassa oman itseni takaisin. Tiedän kuka olen ja pidän itsestäni. Olen saanut terapeutin ja muutakin apua. Paljon on käyty läpi ja matka jatkuu. Tästä tulee varmasti hyvä kesä. Osaan riemuita pelkästään siitä että elän ja olen olemassa. Ja ymmärrän että kaikki tuo väkivalta oli väliaikaista ja nyt saan rauhassa eheytyä. Eikä tämä prosessi enää tuhoa minua, vaan kaikki tuska on eheytymistä. 

Sen jälkeisistä vuosista on vähän hankalaa kertoa kun en muista kunnolla mitä tapahtui milloinkin ja siinä on niin paljon kerrottavaa. Mutta sen jälkeiset vuodet ovat olleet todella spirituaalisia täynnä oivalluksia ja henkistä kasvua. Olen kiitollinen että olen tässä nyt. Olen saamassa itseni kuntoon.