Exälleni

Tämä on elämäni onnellisin päivä. Tajuan että saan vastarakkautta.

Mielessäni pyörii exäni, ensimmäinen ja toistaiseksi ainut parisuhteeni. Olen paljon miettinyt mitä tunnen häntä kohtaan. Minä meistä tein aloitteen. Hän totesi, "hulluutta, en ole kovin ihastuttava ihminen". Kävin hänen luonaan kylässä ja hän kertoi exänsä itsemurhasta ja itki. Lohdutin häntä. Myöhemmin kertoi että olin ensimmäisiä joille pystyi asiasta ääneen puhumaan. Jäin hänen luokseen yöksi ja nukuimme vierekkäin. Aamulla liikuttuneena sanoi minulle, "et käsitä miten kiitollinen olen kun sain herätä sun vierestä". Kuulemma oli niin kiitollinen koska olin ensimmäinen ihminen exänsä jälkeen josta oli niin kiinnostunut etten ollut vain uusi parisuhteen korvike.

Vuoden verran majailin hänen luonaan. Tehtiin kaikkea yhdessä, syötiin aamiaista, katsottiin sarjoja, yritettiin laihduttaa, tehtiin ruokaa, käytiin ulkona syömässä ja niin edelleen. Se oli hyvä vuosi ja muistan sen suhteellisen hyvin. Vuoden seurustelun jälkeen aloin muistamaan ja vointini romahti.

Sen jälkeen meidän parisuhteemme ei oikein toiminut. Minulla oli myös kyllä alusta lähtien vaikeaa seksin suhteen ja yritin sitä pakottamalla. Lopulta tajusin että ei ole pakko harrastaa seksiä ja seksi loppui aikalailla siihen. Sittemmin sitä ei ollut ja oireilin psyykkisesti. Hän halusi kaikesta huolimatta olla kanssani ja kuulemma "kenen tahansa muun kohdalla olisi jo luovuttanut".

Olin niin oppinut että jokaisessa ihmissuhteessa pitää olla seksiä. Mutta seksi oli minulle enemmän velvollisuus kuin että olisin halunnut sitä tai nauttinut siitä. Varsinkin miehen kanssa seksi on vaikeaa koska en oikein ole kokenut vetoa miehen vartaloon. Uskon tämän johtuvan vain traumoistani ja että pääsen siitä yli ja koen taas vetoa miehiin. Koska tästä miehestä välitän.

Pelkäsin häntä jostain syystä monta vuotta todella paljon. Olen kai oppinut pelkäämään ihmisiä, varsinkin miehiä, joihin tunnen vetoa. Häntä ei ole syytä pelätä. Ehkä pelkäsin omia tunteitani ja ironista kyllä, pelkäsin, etten saa vastakaikua, vaikka meidän suhteessamme hän pikemminkin on ollut se joka ei saa vastakaikua minulta. Pelkäsin monta vuotta että hän vihaa minua. Vasta nyt, juuri nyt, ymmärrän että hän todella rakastaa minua ja välittää minusta ja tämä on elämäni onnellisin päivä. Nyt joku todella välittää minusta josta välitän myös ja saan parisuhderakkautta.

Hän on kylläkin luopunut aikalailla toivosta meidän suhteemme. Minä haluaisin edelleen yrittää. On ihan hyväkin toisaalta että ollaan oltu erossa nyt pitemmän aikaa niin molemmat ovat saaneet omaa aikaa käsitellä omia ongelmia ennen kuin oltaisiin yhdessä. Ehkä on hyvä ja juuri kuten kuuluukin olla että hän pääsee minusta yli eikä ole riippuvainen minusta, että minä olen jotakin mikä tuo hänelle onnellisuuden. Ehkä hänen tulee rakentaa oma onnensa muun kuin minun varaani. Ja minulla kestää aikaa, rakkaudessa kun rikottu olen, ymmärtää, että joku voi rakastaa minua noin hurjan paljon ja ottaa se vastaan ja rakastaa takaisin.

Otan meidät nyt ihan terapiassa puheeksi ja käsittelen tätä. Jos hän onkin elämäni suurin rakkaus enkä edes ymmärrä sitä, samoin kuin en ymmärrä traumojakaan? Jos dissosioin rakkauteni tähän mieheen. Jos hän on minulle se oikea kuten hän kokee minun olevan hänelle?

Hän kuvaili että tuntuu että meidän kuuluu olla yhdessä ja että meidän tulevat lapset olisivat universumin tärkein asia. (Ai, miten rakastankaan avaruuteen viittaavia kommentteja!)

Nyt opettelen siis hiljalleen vastaanottamaan tämän miehen tunteet ja tutkiskelen omia tunteitani. Ehkä meidän suhteen ongelmat ovat olleet opettamassa olennaisia oppiläksyjä. Olen esimerkiksi itse oppinut rakastamaan pyyteettömästi. Tiedostan hänen puutteensa ja annan ne anteeksi (ei ole mitään anteeksiantamattomia puutteita kuten vaikkapa narsismi tai muuta minulle haitallista). Rakastan häntä kokonaisuutena, juuri sellaisena kuin hän on. Luulen että hän myös minua. Yritän ajatella nyt niin että vaikka elämäni olisi kuinka vaikeaa tahansa ollut, ja on edelleen, niin joku rakastaa minua täydestä sydämestään ja voin aina turvautua ja tukeutua tähän rakkauteen vaikka emme koskaan olisikaan yhdessä.

Välillä pohdin että onko minulle luvassa joku toinen mies ja jos en rakastakaan tätä miestä kuten hän minua, mutta nuo ajatukset tekevät minut aina todella surulliseksi. Eli jokin minussa haluaa kuitenkin olla juuri hänen kanssaan. Sitä on turha muutenkaan jossitella mitä voisi olla kun ei tiedä. Tai ehkä hän tulee olemaan ja on aina myös minun suurin rakkauteni? Ei voi tietää.

Haluaisin yrittää hänen kanssaan mutta hän on hyvin pessimistinen (olemme monessa asiassa aivan toistemme vastakohdat ja samalla meissä on paljon samaa). Minä olen optimistinen. Ehkä on nyt ihan hyvä olla erossa koska selvästikään tällä hetkellä meistä ei voi tulla mitään ja jos koskaan ei tule, on hänen hyvä päästä yli minusta. Eli tilanne on juuri kuten sen pitääkin olla. Itse ajattelen jotakuinkin niin että minun täytyy nyt todella pohtia tunteitani häneen ja haluanko oikeasti olla juuri hänen kanssaan. Jos parin vuoden päästä totean etten halua, voin sen hänelle suoraan kertoa että meistä ei tule paria. En usko että menee paria vuotta pidempään, mutta tämä on vain arvio.

Otin nyt kuitenkin hyvin isoja harppauksia eteenpäin ymmärtämällä edes jollain tasolla hänen tunteensa minua kohtaan ja että jatkossa kun tulee vastoinkäymisiä, annan tuon rakkauden kantaa minut yli niistä. Huomaan ajattelevani, että tämä on varmaan elämäni onnellisin päivä. Minulla voisi olla nyt parisuhderakkautta mieheen joka on henkisesti samalla tasolla kanssani ja tarpeeksi tasokas minulle jos en olisi näin rikki. Tuo rakkaus eheyttää minut vielä täysin kunhan uskallan antautua rakkaudelle.