Välillä havahdun ajattelemaan että apua, mikä on pielessä kun täällä on nykyään niin kirkasta ja rauhaisaa, ja että miten voi olla, minusta pidetään nykyään. Että asiat ovat niin hyvin että jokin on pakosti pielessä.
Huomenna Delfinsiltä soittavat minulle. Pääsee vähän avautumaan traumoista. Ylihuomenna on hoitoneuvottelu. Toivottavasti kotiudun pian. Vaikka ei täälläkään olo niin paha juttu ole, ainakaan ei tule yksinäistä niin kuin kotona on hieman yksinäistä.
Yritän tavoittaa ajatuksiani mutta mieleen ei tule mitään. Lääkkeen haittavaikutuksia. Se menee mielestäni liian korkealla annostuksella. Yritän puhua tästä lääkärille vaikka pelkään pahoin että lääkäri ei ota sanojani huomioon. Uskoisin kuitenkin pääseväni yli näistä oireista vaikka lääkitys menee.
Miten täällä on niin valoisaa aina nykyään? Miksi voin näin hyvin?
Olen valmis muistamaan mielestäni.
En ole enää menossa luokkahuoneeseen kun poistun huoneestani missä minua tuijotetaan oudosti enkä ole ryhmätilanteissa ryhmäseksissä. Tämä ympäristö on aivan eri kuin lapsuudenkoti. En ole siellä enää enkä tule olemaan.
Eilen oli paha ahdistuskohtaus ja silloin ymmärsin että täytyy vain kokea tämä kaikki uudestaan, paloissa. Että nyt en tuhoudu, nyt tämä on osa eheytymisprosessia. En tuhoudu, eheydyn. Vuodatin hoitajalle muistojani, seksuaalisimpiakin. Se auttoi.
Minä olen nyt pidetty ja kaunis ja saan oman itseni takaisin. Naurattaa ihan. Murehdin turhia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti