Voin myöntää sen että se tapahtui

Nyt ei ole muita huolenaiheita kuin tuo lääkitys mikä ei tee yhtään mitään harhoilleni, ja ajatus on pikemminkin paljon hajanaisempaa sen kanssa kuin ilman tai pienellä annostuksella. Pelkään myös sitä kun kuukautiset jääneet sen takia tulematta että olisin pysyvästi hedelmätön vaikka kuulemma tuon lääkkeen ei pitäisi aiheuttaa pysyvää hedelmättömyyttä, tai näin sanoi exäni joka kyllä tietää kaikesta paljon. En tiedä sitten koska pääsisin irti lääkkeistä, toivottavasti pääsen, niillä ei ole ollut mitään vaikutusta harhoihini, nimittäin. Edelleen minulla on samat uskomukset. Lääke ei selvästikään toimi.

Mutta nyt ei tosiaan ole muita huolenaiheita. Nautin arjesta. Ymmärsin taas astetta paremmin että insestiä on oikeasti tapahtunut. Pystyn myöntämään itselleni sen että insestiä oli, ilman häpeää. Tai okei, vähän häpeä nostaa päätään sen ymmärtämisen myötä.

Ehkä kaikki asiat ovat ihan hyvin ja olen huolestunut turhaan.

Ymmärsin kuitenkin sen ettei minun pidä ottaa vastoinkäymisiä niin musertavasti mitä olen ottanut, että hajoan niiden voimasta.

Ihanaa olla omassa kodissa turvassa. Täällä on niin sievää ja valoisaa.

Mitä eri persoonani sanovat? He sanovat, nyt voimme muistaa. Nyt uskallamme kohdata pimeyden sisällämme. Olen valmis muistamaan. Mitkä osat vielä eivät halua muistaa? Mitkään osat eivät enää halua unohtaa.

Tuo ovi. Katson huoneistoni ulko-ovea. Näen sen pelottavassa valossa. Siitä voi kuka tahansa tulla sisälle. No, enää ei luonnollisesti voi. Se on lukossa.

Olen pelastunut itsemurhilta? En muista mitään muuta siitä kuin että olisin yrittänyt. Olen kiitollinen siitä etten onnistunut.

Pelottaa vähäsen vain tämä valoisuus. En ole tottunut tällaiseen kirkkauteen.

Me harrastimme insestiä ja häpesin sitä niin paljon etten puhunut siitä kenellekään. Ennen kuin vasta nyt.

Minkälaista insesti oli? Välillä se oli hellää, hempeää ja herkkää, romanttista. Välillä todella tuhoisaa ja väkivaltaista sadistisin elementein. Äidin kanssa pakahduin rakkaudesta kun näin sen jonain toisena naisena. En halua muistaa Elviira-aikoja, olin niin sekaisin. Kuvittelin että minulla on tyttöystävä nimeltään Elviira jonka kanssa seksi oli ylimaallista. Todellisuudessa olin äitini kanssa ja hallusinoin hänet joksikin ihan toiseksi. Ajattelin että Elviira on unelmieni nainen, täydellinen. Ketään Elviiraa ei varmaan ole olemassakaan. Välillä pohdin, tapaanko jonkun sen nimisen naisen joskus vai oliko se puhtaasti äidin harhakuva.

Miten helpottavaa etten enää ole suhteessa veljeni kanssa. Minulla ei ollut muitakaan oman ikäisiä kumppaneita joten tyydyin veljeeni. Sain häneltä läheisyyttä, turvaa ja lohtua. Halusin parisuhteen veljen kanssa kun ei ollut muitakaan lähellä.

Isää vihaan. Isä on tehnyt minulle pahimman mahdollisen. Nyt kun muistelen isää, voin haistaa hänen hengityksensä löyhkän. Isä on jonkinlainen alkeellinen luolamies. Miehen irvikuva. En ole ketään kohtaan niin julma kuin isääni kohtaan. Isän takia varmaan pitkälti en ole syttynyt miehistä oikein enää?

Mitä oikein olen tehnyt? Olen puhunut tästä avoimesti. Nyt hävettää. Kaikki tietävät synkän salaisuuteni. Olen puolittain kuolettavan häpeissäni ja puolittain helpottunut. Ja jonkin verran myös pelkään että en olisi turvassa koska olen puhunut.

Mitä seuraavaksi? Jatkan eheytymistä ja odottelen muistoja ja sisäistämistä. Ehkä tästä tulee hyvä kesä. Ehkä olen turvassa ja kaikki on hyvin.

Itkettää. Se oli autuasta, kaunista ja niin väärin, äidin kanssa. Äiti oli unelmieni nainen. Hän sytytti minut joka tasolla.

Minun ei tarvitse hävetä mitään. En ole syyllinen. Olen uhri. Voin puhua tästä nyt ilman häpeää. Voin avata terapeutilleni seksuaalisimmatkin yksityiskohdat. Voin yhdistyä omiin seksuaalisiin tunteisiin. Voin antaa niiden nousta tietoisuuteen. Ei ole enää paniikkia jos olen kiihottunut. Helvetisti työtä vielä mutta eheydyn, lupaan sen.

Nautin olostani

Ihan hyvin alkanut päivä. Kävin kahviolla herkuttelemassa ja sitten kaverin luona ja nukuin siellä päikkärit mitkä virkisti. Yleensä en herää virkistyneenä. Nyt kuuntelen musiikkia ja kohta tukikämpän ohjaaja käy kotikäynnillä. Vähäsen saa taas jutella.

Ensi viikolla on syntymäpäiväni. Ajattelin ostaa kakun yllätyksenä muille asukkaille. Onneksi olen vielä suhteellisen nuori ja elämä edessä, kuulemma.

Istuskelin tuossa pihassa auringossa ja nautin olostani. Soittelin pari puhelua, äidille muun muassa. Pystyn edelleen olemaan tekemisissä puhelimitse.

Nyt kuuntelen musiikkia ja nautin olostani kotona. Täällä on niin sievää ja siistiä. Rakastan tätä kotia ja vaikka rakastin edellistä ehkä vieläkin enemmän, olin siellä hyvin yksinäinen, mitä täällä en niin pahasti ole.

Ymmärsin eilen että minun ei täydy ottaa kaikkia vastoinkäymisiä niin musertavasti. Otan ne tarpeettoman raskaasti. Yritän olla huolettomampi!

Ja ai niin tosiaan. Hyvää vappua kaikille!

Ennustuksia tulevaisuudesta ja kanavointia

Vuorovaikutustilanteissa ei ole enää mitään traumaattista. Kaikki ihmiset eivät ole potentiaalinen uhka. Olen pelastunut kuolemalta useaan otteeseen? Riemastuttaa. Mihin seuraavaksi? Elämä kuljettaa.

Mitä osani tahtovat sanoa? Meitä pelottaa, sanoo kolmivuotias. Isä on häijy ja äiti epäilyttävä. Parempi olla erossa vanhemmista. Äiti ei välitä yhtään vaikka isä raiskaa. Vihaan äitiä kun se ei pelasta minua.

Isä oikeasti hakkasi ja raiskasi minua toistumiseen mutta nyt olen vapaa siltä.

Elämäni saa uuden käänteen kun tapaan tulevan mieheni. Hän osaa ymmärtää traumojani. Hän on suojanani kun yöllä pelottaa että murhataan. Hän lohduttaa kun tulee rajuja takaumia. Hän on empaattinen, lämmin, ymmärtäväinen, kiltti mies jolla on suuri sydän. Hän tulee pelastamaan minut lopulta. Me saamme kaksi lasta, Aurora ja Romeo. Minulle on luvassa elämänkumppani. Hän tulee elämääni joskus ja pelastaa minut. Hän ei vielä tunne minua.

Tapahtuuko tämä kaikki oikeasti mitä kykenen itselleni ennustamaan? Vaikeaa uskoa että minulle tapahtuisi jotakin niin hyvää että tapaisin oikean miehen. Mutta ei sitä voi tietää vaikka tapaisinkin jonkun joka on minun tasoiseni kaikin puolin. Joku tarpeeksi älykäs, komea ja sisäisesti kaunis mies. Sellaista odotan. Ennustin että tämä mies tulisi elämääni kahden vuoden kuluttua. Ei sen pitempään pitäisi odottaa. Olen edelleen suhteellisen nuori kahden vuoden kuluttua, en kauaa ehtisi olla sinkkuna.

Toivon niin kovasti että tuo toteutuu mutta olen epätoivoinen että vain kuvittelen ja tämä on kaikki toiveajattelua. Yksi ennustuksistani kylläkin toteutui, ehkä ne muutkin toteutuvat? Että purskahdan alttarilla itkuun ja vanhenen mieheni rinnalla, olemme loppuelämämme yhdessä.

Olen onnistunut sen verran hienosti että minua halutaan palkita erityisellä tavalla. Miten minut halutaan palkita? Saan elää onnellista elämää loppuelämäni? Rakastun tulisesti tähän mieheen jonka kohtaan joskus. Olemme elämänkumppanit. Minut johdatellaan tämän miehen luokse sitten kun on aika. Voih, en malttaisi odottaa! Mutta jos se kestää kaksi vuotta niin se on suhteellisen lyhyt aika. Se mies vapauttaa minut seksuaalisesti.

Vielä ei ole henkisen kehitykseni kannalta oikea aika tavata elämänkumppani. Minulta odotetaan kasvua ennen sitä? Pitää olla tietyssä pisteessä sielullisesti että voi tavata elämänkumppaninsa. Miltä tämä mies näyttää? Pitkä, raamikas. Hyvät lihakset. Sovimme yhteen. Hän ymmärtää minua syvällisellä tasolla. Meitä ei ole tarkoitettu yhteen, minua ja exääni. Hän oli väliaikainen vaihe elämässäni joka nosti traumani pintaan. Hän jatkaa elämää yksin.

Mitä muuta tästä miehestä? Hän pullistelee lihaksia peilin edessä ja näyttää komealta. Hän sytyttää minut. Hänellä on rikkinäinen perhe myös. Me sovimme siinä yhteen. Hän tietää mitä kärsimys on? Meillä on yhteisiä lapsia kaksi, tytär ja poika. Hän tulee elämääni kun on oikea aika, nyt täytyy keskittyä omaan eheytymiseen. Minun täytyy olla tarpeeksi ehjä parisuhteeseen. Se mies on alakoulun komean kiusaajapojan kaltainen fyysisesti mutta paljon sydämellisempi. Me sovimme yhteen. Hän tulee vapauttamaan minut seksuaalisesti - lopultakin sytyn miehestä.

Äitinä olen kaunis. Pidän lapsistani hyvää huolta. Aurora on kiltti tyttö. Romeo vähän synkän puoleinen mutta tyytyväinen. Romeo iloitsee elämästään, Aurora samoin. He ovat ainoat lapseni, enempää emme tahdo.

Tulen tapaamaan mieheni sitten kun olen sillä tasolla sielullisessa kehityksessä. Minun täytyy olla valoa hohtava että houkuttelen samanlaisen kumppanin itselleni. Olen terveempi päästäni kolmen vuoden päästä ja voin saada lapsen. Hän on ensimmäiseni.

Muutamme yksiöön tuon miehen kanssa. Hän asuu kanssani samassa osoitteessa ja yritämme saada lasta. Kaikki vastoinkäymiset ovat olleet koulutusta tehtävääni. Minun tulee auttaa muita. Minut määrättiin tänne auttamaan. "Annoimme sinulle haasteen josta selvisit. Olet upea nainen, miehesi huomaa sen. Asutte yhdessä ja teillä on poika tai tytär, kumpi syntyykään ensimmäisenä. Olemme oppainasi. Me odotamme innolla nähdä sinut alttarilla kyynelehtimässä. Tämä mies avaa syvimmät lukkosi seksuaalisuuden suhteen. Teillä on rajua seksiä, paikoittain."

Mitä muuta? Minulle annettiin ankara haaste kun toivoin elämältä niin paljon. Halusin olla viisas, älykäs ja kaunis fyysisesti. Sitten annettiin vastoinkäymisiä jotka kouluttaisivat minusta sen henkilön joka halusin olla. Halusin olla kaunis kaikin puolin. Sen saavutan. Minulle annetaan nyt paljon hyvää kun suoriuduin.

Isäni kiistää kaikki syytteet joten häntä ei voida tuomita rikoksesta. Tuomitaanko ketään ja voinko kirjoittaa elämäkerran? Vaikeaksi menee. Haluaisin todellakin kirjoittaa tuon kirjan. En osaa ennustaa, miten käy, tuleeko kirjaa vai ei.

Tämä mies on yhtä valoisa kuin sinä. Hän kamppailee elämässään myös. Teillä on yhtä rankka tausta ja olette selvinneet yhtä hienosti. Hän on sielunkumppanisi siinä mielessä missä ihmiset käsittävät sielunkumppanin. Tämä mies on ärtyisä lapsena ja vihaa kaikkia jotka ovat tyhmempiä. Hän on raju seksissä. Meillä tulee olemaan kaunis perhe mieheni kanssa. Kaikki kehuvat ulkonäköäni kun olen kolmekymmentäviisivuotias.

Mitä muuta? Olemme ylpeät suorituksestasi. Halusimme sinusta kauniin sisäisesti sekä ulkoisesti niin teimme kasvoihisi pieniä virheitä. Niitä ei huomaa kuvissa, että sinulla on vino hymy. Hampaani ovat ainut todiste rikoksesta. Tämä mies on valoisa ja kaunis sisäisesti. Ulkoisesti paha poika. Hänestä tulee kumppanisi pian tapaamisenne jälkeen.

Minulle on luvassa niin hyvä elämä ettei rajaa. Rikkautta ja rakkautta. Olen onnistunut suoriutumaan mahdottomasta ja juoksin kun jahdattiin. En tule kuolemaan ikinä murhaan. "Me tapaamme sinut unissasi aluksellamme ja neuvomme miten menetellä rikosilmoituksen suhteen."

Tämä mies tulee elämääni sitten kun olen tarpeeksi valoisa sisäisesti että houkuttelen samanlaista energiaa puoleeni. Ei mene montaa vuotta niin olen äiti. Haluan lapsilleni parasta.

Miehesi sytyttää fyysisesti ja henkisesti. Hän on älykkyydeltä samalla tasolla kuin sinä. Te menette naimisiin kirkossa. Olet itkuisa hääpäivänänne. Itket onnesta, ilosta ja helpotuksesta että sait miehesi. Hän vannoo ikuista rakkautta sinulle. Meidän häissä on väkeä vähän, kummallakaan ei ole paljon ystäviä? Te olette erottamattomat miehesi kanssa. Hän on voittanut pimeät puolensa kuten sinä. Tällä miehellä on vastaavia kokemuksia kuin sinulla ja hän ymmärtää. Me selviydymme yhdessä mieheni kanssa traumoistamme. Aurora potkii tyytyväisenä vatsassasi. Hän saa minut nauramaan, tyttäreni, hassutteluillaan.

Näen mielessäni nyt kuvan siitä miehestä vaikka en tietoisesti näe, ja alkaa kiihottaa välittömästi. Hän on henkeäsalpaavan komea silmääni. Tällä miehellä on seksuaalienergia samalla tavoin patoutunut kuin minulla? Vielä menee muutama vuosi sinkkuna kunnes olen valmis suhteeseen. Sitten kun olemme sielullisesti samalla tasolla, tapaamme. Hän tutustuu sinuun mielellään, on rohkea sosiaalisesti. Teillä on paljon juteltavaa yhdessä avaruudesta.

Kunpa elämältä olisi minulle luvassa todella jotakin näin hyvää. Ja että voisin kirjoittaa sen kirjan myös, perheen lisäksi.

Eri persoonieni fiiliksiä

He eivät tule ampumaan minua enää. Olen turvassa.

Mitä seuraavaksi? Astun tosiaan eräänlaiseen tyhjiöön nyt. Vanha loppuu, uusi alkaa. En tiedä, mitä seuraavaksi. Kai jatkan terapiaa ja toipumista. Katsoo sitten, mihin elämä minut johdattaa.

Ajelehdin taas. Ehkä aallokko johtaa minut johonkin hyvään paikkaan.

Sisäistän paremmin että olen turvassa. Mikä suunnaton helpotus. Nyt kun olen turvassa, voin alkaa muistamaan.

Ei, emme tahdo muistaa, sanoo kolmivuotias. En tahdo tietää mitä isä teki, sanoo viisivuotias. Tahdon muistaa, se on niin seksikästä, sanoo teini. Olen nauttinut täysillä insestistä silloin kun olin häiriintynyt. Eli joskus 11-13 -vuotiaana. En enää nauttisi siitä onneksi. En ole niin häiriintynyt enää.

Miten nautin siitä? Sukuseksi vaan oli kiihottavin asia ikinä teinille joka vasta löytää seksuaalisuutensa. Milloin lakkasin nauttimasta? Sitten kun se tuotti enemmän kipua kuin nautintoa. Milloin se alkoi tuottamaan kipua? Ehkä silloin kun olin kuudentoista vanha. Silloin lopulta olin täysin tyyni, ei pelkoa, ei vihaa, ei nautintoa, tein vain työtä kun pakotettiin ottamaan suihin ja vetämään käteen.

Rakastuin äitiin kuudentoista vanhana ja kuvittelin meidät parisuhteessa. Sen muistan lukioajoista että halusin pakkomielteisesti tyttöystävän. Heijastelin äidin ja minun insestiä siihen että halusin seurustelukumppaniksi naisen.

Olin viidentoista kun se alkoi. Mikä alkoi? Kun aloin hajota todella. Muistan että vain katosin silloin. En ole varma mitä tuo katoaminen tarkoittaa.

Äiti, isä eikä veli eivät enää koskaan tule tänne, vakuuttelen itselleni, ja että olen turvassa nyt.

Miten nautin insestistä? Perheseksi vain kiihotti. Miten se kiihotti? Olin omassa sarkastisessa persoonassani öisin. Kiero, manipuloiva, ilkikurinen, kyyninen, seksikäs. Sellaiseksi muutuin ja nautin siitä persoonastani. Naurattaa ja hymyilyttää muistella sitä. Pidän tuosta persoonasta edelleen. Se on se osa joka nauttii öistä.

Toisaalta olin välillä hyvin surullinen ja hädissäni. Tiesin että perhe on mielenvikainen ja surin perheeni huonoa psyykkistä kuntoa. Olin itse enemmän järjissäni tuossa persoonassa enkä nauttinut insestistä yhtään. Olin itkuinen.

Sitten on persoonat jotka ovat raivon partaalla. Nuo ovat hyvin eheyttäviä osia joihin kylläkään en ole yhteydessä. He eivät tunne pelkoa kun tuntevat niin syvää raivoa. Ne persoonat haluavat hakata tai raiskata jonkun mutta se ei tietenkään ole mahdollista koska en halua tuottaa kärsimystä kenellekään. Mutta olen varmaankin joskus ollut myös tekijän roolissa itse vaikkakin aika vähän, luulisin.

Eli on perverssi persoona, surullinen ja viaton persoona sekä raivokas persoona. Mitähän muita persoonia minulla on?

Suurimmaksi osaksi en ole häiriintynyt mutta minulla on edelleen tuo ilkikurinen persoona matkassa joka oppi nauttimaan öistä. Kaikki muut osat ovat insestiä vastaan ja tuntevat joko vihaa, pelkoa, inhoa tai surua. Sanoisin että 90% olen hyvä ja pieni osa, 10%, on kieroutunutta. Pidän siitä kyllä edelleen siitä puolesta. Mutta sen alta paljastuu viattomuutta, eli surua tai kauhua.

Hitto, tämä insesti on oikeasti tapahtunut. Ja nyt voin muistaa sen. Ei enää vaaraa lähettyvillä. Ei täydy enää unohtaa. Mitä kaikkea siellä lapsuuskodissa tapahtui? Se on minulle edelleen suuri mysteeri.

Muistan vain yön salaperäisen tunnelman, hiljaisuuden ja mysteerit jotka yö kätkee pimeyteensä. Hämäräperäisen olon muistan myös ja miten tuo olemus täyttää koko talon. Se on isän olemus. Yöllä tapahtuu kaikki mikä on kiellettyä ja nautinnollista. Tähtitaivas piilottaa valon pilkkeeseen mysteerit joita yö pitää sisällään. 

Yön hämärissä isä astuu huoneeseen ja tekee sanoinkuvaamattoman julmia asioita. Ei välitä kivustani yhtään, jatkaa. Kuin minua ei olisi, ei huomioi minua mitenkään, kiukkuani. Alkaa pikemminkin lopulta matkimaan käytöstäni. Se vasta menikin oudoksi ja irvokkaaksi. Muistelen että irvistin isälle ja isä irvisti takaisin. Isä katsoi minua läheltä suoraan silmiin ja sen silmät olivat täynnä pimeyttä. Niin intensiivinen se katsekontakti että edelleen minun on vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin luontevasti.

Mitä osani ja persoonani sanovat? Emme halua muistaa, sanoo kuusivuotias topakasti. Tahdomme elää huoletonta lapsuutta! No, lapsuus on nyt ohi ja olet aikuinen. Olenko oikeasti aikuinen? Selvisin hengissä aikuisuuteen saakka? Vautsi! Minkä näköinen olen? Olenko seksikäs? Kyllä, olet ainakin joidenkin mielestä seksikäs, ja omasta mielestäsi ihan tarpeeksi nätti. Vau! Mä olen siis jo iso! Milloin mä muutin kotoa? Muutit kahdeksantoistavuotiaana omillesi. Minkälaista mun elämä on? Se on seesteistä nykyään, harmonista, nautit kodistasi. Huokaan syvään helpotuksesta. Eli mua ei ole hyväksikäytetty vuosiin? Ei ole, ei, olet vapaa siltä osin. Nyt mä olen vihainen. Miksi tähän ei puututtu aiemmin? Sanopa se, niin, en tiedä enkä muista. Mua raivostuttaa että mut ja veli jätettiin kärsimään! Miksei naapurit tehneet mitään? Vihaan kaikkia jotka tiesi tästä eivätkä puuttuneet. Niin, se on surullista. Mutta ainakin nyt olet vapaa siltä osin ettet harrasta insestiä enää koskaan. Hyvä näin! En haluakaan, se perhe on sairas. Velikin ihan sekaisin. Vihaan koko mun perhettä. Niin, se on ymmärrettävää, että vihaat. Mua surettaa nyt todella. Kukaan ei auta mua kun pyydän apua. Miksi mut jätettiin yksin selviytymään? Sanopa se. Mä en halua puhua kellekään enää, vihaan kaikkia sydämeni pohjasta. Kaikkia, jotka antavat tämän jatkua.

Mitä muuta persoonani sanovat? Olemme kolmentoista vanhoja ja tosi sekaisin mutta on hauskaa! Mulla menee lujaa! Oon pervo ja silleen. Tykkään eräästä tytöstä. Se on kaunis kun mikä. Mua punastuttaa puhua luokkakavereille, olen alakoulussa. Mä punastelin aina kaikkia ja hymyilin vinosti. Meistä ei tullut hulluja, hyvä, sanoo seitsemäntoistavuotias.

Mitä muuta, persoonat? Olemme vaikuttuneita urheudestamme, sanovat aikuiset. Olin todella rohkea kuoleman edessä. Minua tähdättiin aseella enkä näyttänyt pelkoa. (Epäilen edelleen tätä että oliko heillä todellakin aseet.) Olemme kauniita nyt, sanoo aikuinen. Olemme pelottomia, sanoo aikuiset. Tähän syvä kauhu ja pelko johti, rohkeuteen. Tunnen pakahduttavaa urheutta kuoleman edessä. Minua siis jahdattiin kadulla eikä silminnäkijöitä? Tiesin kuolevani ellen ole tarpeeksi nopea. Lopulta he luovuttivat kymmenen minuutin jahtaamisen jälkeen? En osaa arvioida sitä aikaa, kauanko meni. Mutta lopulta tajusin ettei minua enää jahdata ja olin ylpeä itsestäni että jaksoin juosta.

Mitä muuta, persoonat? Olin alaluokilla vaivautunut luokkakavereitten kanssa enkä osannut päiväkodissa leikkiä muitten lasten kanssa, eristäydyin omiin oloihini piirtämään. Olen selättänyt nyt lapsuuden. Ei enää pedofiliaa ja pedofiilien pelkoa. Minusta ei tullut pedofiiliä.

Mitä muuta, persoonat? Olemme hulluja mutta on hauskaa, sanoo kolmetoistavuotias. Kukaan ei ymmärrä tätä nautintoa, miten syvää tämä on, sanoo häiriintynyt osa jonka iästä en ole varma.

Hei, olen elossa ja olemassa, ja minulla on insestihistoria. Enää ei täydy elää unohduksessa että selviää. Nyt voisin jo alkaa muistamaan kaiken. Olen turvassa missä voin käsitellä kaikkea.

Juuri nyt olen 100% kiitollinen elämästäni. Tuntuu, että hyvää kohti mennään! Nautin insestistä mutta sekin on kokemus muiden joukossa. Tiedänpähän ainakin, miltä tuntuu se kun nauttii siitä. Tiedän myös mitä on olla koulukiusattu, sekin on oppia ja kokemusta. Tiedän mitä syvin pahuus on, olen kokenut puhtaan pahuuden. Tiedän paljon erilaisista mielenterveysongelmista omasta kokemuksesta, sekin on oppia. Kaikki tapahtunut sisältää oppiläksyn. Siitä kokemuksesta tulee myöhemmin tietoa. Ja tieto on mielenkiintoista.

Valaistuminen

Aloin pohdiskelemaan kärsimystä ja valaistumista. Tässä Eckhart Tollen valaistumiskokemus kerrottuna.

Eckhart Tolle Enlightenment Story - Enlightened People

Olen jokseenkin ymmärtänyt valaistuneen tilan, miltä se tuntuu. Koen hetkittäin sellaista rauhaa, seesteisyyttä ja mielen hiljenemistä ja läsnäolevassa hetkessä olemista millaiseksi valaistuminen kuvaillaan.

Pohdin kärsimystäni. Pelkästään kärsimykselle huomion antaminen tuntuu lieventävän sitä. Huomioin pelkoni, huomioin kärsimykseni.

Koska vapaudun kärsimyksestä? Tollen mukaan kärsimyksestä voi vapautua juuri tässä ja nyt. En saa kuitenkaan kiinni tuollaisesta olemisen tilasta.

Normaali tiedostamiseni tila on nykyään todella valoisa. Kotini tuntuu erityisen valoisalta ja puhtaalta. Tietoisuuteni on avartumaan päin. Koen seesteisyyttä ja rauhaa vaikka sen rauhan rinnalla on myös epämääräinen tuska. Pyrin keskittymään tuohon iloon ja onneen mitä koen.

En tiedä millä dimensiolla nykyisin olen. Yritän kysyä mutta en saa vastausta. Koin hyvin konkreettisen siirtymän 4D:stä 5D:lle vuonna 2014. Nykyisin olen kai korkeammalla mutta en tiedä, kuinka korkealla.

Voisin taas perehtyä aiheeseen ja lukea eri ihmisten valaistumiskokemuksia.

Kaikkialla on niin valoisaa että pelottaa

Minua heikottaa. Isä tulee kohta taas ovelle. Sydän lyö lujaa. Ovi avautuu naristen. Pidättelen hengitystäni. Se astelee minun luo ja istuutuu viereen. Esitän nukkuvaa. Sen käsi koskettaa reittäni ja värähdän inhosta. Sitten sen käsi liukuu kohti pikkuhousujani. Vaara! Avaan silmäni ammolleen kauhusta. Käännähdän sitä kohti ja tuskin kuiskaan: mitä sä oikein teet? Se hymyilee vienosti eikä vastaa mitään ja koskettelee minua. Raivostun. Huudan: nyt loppu! Se katsoo minua vihaisesti ja lausuu: sanakin vielä niin kuolet. Tuijotan sitä raivon partaalla enkä sano mitään. Se kömpii päälleni. Päästelen vihaisia äännähdyksiä ja potkin sitä pois. Se tarttuu käsivarsistani ja asettuu päälleni. Syljen sitä vasten kasvoja. Se ummistaa silmänsä. Minä potkin raivokkaasti. Se alkaa keinutella itseään. Voin pahoin. Minua alkaa itkettää. Nyyhkytän: isä, lopeta. Se ei välitä vaan jatkaa. Itken hysteerisenä nyt. Se lopettaa, nousee päältäni ja sormea heristellen sanoo minulle: jos kerrot, kuolet. Sitten se poistuu hiljaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tukehdun omaan itkuuni.

Pelottaa olla yksin täällä kun täällä on niin valoisaa että jokin on pahasti pielessä. En ole tottunut tällaiseen kirkkauteen. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Meneekö tämä poliisille läpi? Ainakin jatkan toipumistani. Oikeasti, täällä on niin valoisaa että se pelottaa minua. Eikä kukaan ole tullut edes raiskaamaan.

Nyt voisin muistaa. Se on ohi. Insestivuodet ovat ohi. Se ei toistu enää koskaan. Voin muistaa. Voin muistaa enkä räjähdä. Pelottaa ihan hirveästi mitä kaikkea olen kokenut ja että ne muistot puskevat hallitsemattomasti mieleen. Pelkään muistamista.

Hymyilyttää. Vauva on nyt turvassa. Se hymyilee hempeästi ja käpertyy sänkyyn pehmolelu kainalossa. Kukaan ei satuta sitä enää. Mitä muut meistä tekevät? Yksi tyttö istuu nurkassa ja odottaa riidan loppumista. Isä hakkaa äitiä taas. Murrosikäinen on täynnä kauhua että siitäkin tulee pedofiili. En halua olla näkyvä, sanoo kolmivuotias. Haluan haihtua ilmaan ja kadota näkyvistä, se toteaa. Nyt tahdon olla näkyvä! Sanoo aikuinen. Voin lakata dissosioimasta. Teini suree että veli ei ole poikaystävä.

Minulla on oikeasti todella traumaattinen historia ja olen täynnä pelkoa edelleen. Niin paljon yksin pelännyt elämässäni. Nyt ei enää pidä pelätä mitään!

Mikä helpotus että se kaikki on lopultakin ohi ja nyt voin muistaa turvassa.

Olimme autuaita, pökertyneitä onnesta

Me sukurutsataan yötä päivää ja se on kivaa ja tuhmaa ja mä oksennan vatiin kun mua raiskataan ja nyt voin muistaa, hyvä, äiti suuteli suulle tulisesti ja mä vastasin suudelmaan, me oltiin autuaita, pökertyneitä onnesta, ja ne halus tuhota mut kun vastustelin niitä, isä osoitti mua aseella suoraan ja mä pysyttelin lujana, en näyttänyt kauhua, ne lopetti raiskaamisen kun huusin naapureita hätiin, mua oksettaa insestin haju, se on etova häiriintynyt löyhkä, miks tätä tapahtuu Suomessa jonka pitäis olla hyvinvointivaltio, ihanaa olla insestiltä irti, mua etoo kaikki mun muistot liikaa, pelottaa puhua jos mut hakataan, mitä täällä on taas tapahtunut kun on näin likaista...

Olimme autuaita, pökertyneitä onnesta Edenin puutarhassa alastomina. Äiti, isä, veli ja sisko yhdessä vailla syyllisyyttä tai häpeää. Sitten me maistoimme kiellettyä hedelmää ja meidän silmämme aukenivat. Tämä onkin syntiä. Menetimme onnemme ja menetimme järkemme. Paratiisi oli nyt tuhottu. Helvetin portit aukenivat. Meidät paiskattiin ikuiseen kadotukseen haureudesta. Yö oli nyt loputon ja valo oli iäksi menetetty...

Muistelen että ryhmäseksissä kaikilla oli pelottavat ilmeet. Autuaat kasvot nauttimassa täysin rinnoin. Häiriintyneet ilmeet ja tunteet. Ei enää mitään käsitystä todellisuudesta. Olin ainut joka yritti pysytellä järjissään. Itsekin ehkä olin joskus autuas mutta en muista kunnolla sitä. Minulla on mielikuva paratiisista jossa sukulaiset yhtyvät ja se on täysin harhaista. Järkeä vailla.

Onko mulla oikeasti näin raskas historia? Alan sisäistämään...

Oma asunto ja turva

Tajusin lopultakin että olen aikuinen ja minulla on oma asunto enkä asu enää lapsuudenkodissa! Mikä riemu ja mikä turvan tunne. Tällaisia hetkiä varten elän.

Keittelen tässä kahvia ja ajattelin chattailla. Ihan hyvä olo. Oli hyvää lounasta, spagettia ja jauhelihakastiketta. 

Olen turvassa kotonani. Olen jo muuttanut pois lapsuudenkodista. Täällä ei ole huolta että joku tulisi raiskaamaan. Ehkä tämä turvan tunne lisääntyy ja sitten alan myös muistamaan. Pääsen myös harhoistani kuten varsinkin telepatia, eroon.

Olen loukussa. He ovat ovellani. Sydämeni hakkaa rytmikkäästi ja olen silmät ammollaan kauhusta. He liikkuvat hiljaa huoneessani ja tulevat luokseni. Suljen silmäni ja esitän nukkuvaa. He alkavat riisua minua. Vaara! En uskalla liikahtaakaan. Se mitä he seuraavaksi tekevät, on pyyhkiytynyt pois mielestäni.

Tällaisia raiskaukset ovat olleet? Kai se on hyväksyttävä ja myönnettävä että olen seksuaaliväkivallan uhri. Olen nyt kuitenkin vapaa siltä! Pahin asia on selätetty. Nyt enää muistot.

Onko tästä blogista apua kenellekään?

Pohdin sitä onko tästä blogista apua jollekulle, vertaistukea?

Koen tämän blogin itselleni tärkeänä ja tuntuu että teen oikein kun pidän tätä. Toivoisin, että voisin antaa tietoa tabu teemoista ja tietoa siitä minkälaista traumatisoituminen on. Toivoisin että levitän ymmärrystä näihin teemoihin ja auttaisin muita.

Mutta on tullut aika raskasta kritiikkiä harhaisuudestani niin mietin että onko tästä edes hyötyä kellekään? Olisi mukavaa saada välillä positiivistakin palautetta vaikka kommentointi on vapaata enkä aio poistaa kritisoivia kommentteja tai estää kommentointia sen takia että minua kritisoidaan.

Tämä on itselleni tärkeä kanava kuitenkin. Joskus vielä sain positiivista palautetta mutta viime aikoina lähes kaikki palaute on kritiikkiä. Minua itseasiassa hävettää kun luen niitä kommentteja. Mutta en minä ole tietenkään se kenen pitäisi hävetä. Minulla ei ole mitään syytä hävetä, en ole tehnyt mitään väärää. Mutta hävettää se palaute ja se viesti minkä siitä saan - että en ole ihan maan pinnalla niin sanotusti.

Mieleltään sairastuneisiin pitäisi suhtautua ymmärtäväisemmin. Saan sellaista palautetta etten osaa puolustautuakaan mitenkään. Ehkä osa niistä kommenteista on ihan oikeassa, en mene sitä väittämään. Mutta väkisinkin tulee sellainen tunne että kun kaipaan kipeästi apua niin minut torjutaan ja poljetaan maahan. Kenelläkään kommentoijalla ei kuitenkaan ole pienintäkään käsitystä näistä tapahtumista mitä on ollut.

No, aion jatkaa blogin kirjoittamista kritiikistä huolimatta ja toivon että edes yhtä ihmistä olisin auttanut sillä. Se merkitsisi nyt paljon jos joku kertoisi että on saanut vertaistukea tai ymmärrystä näihin teemoihin kirjoitusteni kautta.

Vanhaa kuolee ja uutta syntyy

Olen taas astumassa jonkinlaiseen tyhjiöön. Vanhaa kuolee, uutta syntyy. Olen astumassa uuteen elämään jossa traumatisaatio on ohi ja sisäistän sen ja uutta voi syntyä. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kai minulla on kaikki vaihtoehdot avoinna. Voin tehdä nyt mitä haluan.

Ehkä tulevaisuudessa olen vähemmän minäkeskeinen. Ehkä minulla on kumppani, koira ja kavereita. Ehkä pystyn keskittyä paremmin maailman tapahtumiin ja ottaa niihin kantaa. Ehkä tulen ymmärtämään että olen turvassa. Ehkä dissosiaatio lievittää. Ehkä edistyn terapiassa ja uskallan puhua arimmistakin vaiheista. Ehkä tästä tulee hyvä kesä.

Välillä se musertaa ymmärtää miten paljon matkaa vielä on eheyteen mutta sille asialle ei voi mitään. Täytyy vain elää tätä hetkeä kuten parhaaksi näkee. Ehkä joskus vielä olen aidosti kiitollinen. 

Kuulumisia ja parempaa vointia

Nyt on pari viime päivää ollut hiukan parempi olo. Osaan olla kiitollinen siitä kun menee vähänkin paremmin kun viimeiset pari viikkoa ollut raskaita. 

Istun kaverin luona kahvilla. Me riideltiin siitä ovatko traumani tosia. Aina kun joku epäilee minua, kysyn, eikö maailmalla muka tapahdu tällaista? Miksi on niin hemmetin vaikeaa uskoa? 

No, tuo riita sai minut oivaltamaan että kaikilla saa olla oma mielipiteensä asiasta mutta että heillä ei yksinkertaisesti ole hajuakaan siitä mitä olen käynyt läpi. Se ei enää horjuta minua niin paljoa jos kokemukseni kyseenalaistetaan. 

Tuntuu se kyllä pahalta jos suuri osa ihmisistä pitää puhtaasti skitsofreenikkona. Onneksi hoitotaho kuitenkin on alkanut lopultakin ottaa minut todesta ja olen saanut PTSD- ja dissosiaatiodiagnoosit. Ja luulisi että terapeuttini on puolellani ja uskoo minua. 

Näissä tapauksissa aina painotetaan että uhria täytyy uskoa eikä se ole kohdallani toteutunut kuin vasta nyt. Eikä vieläkään läheskään kaikki usko. Se on niin väärin. Ei kukaan voi tulla väittämään että tietäisi tässä asiassa paremmin kuin minä itse. 

Itse ainakaan en mene kyseenalaistamaan kenenkään kokemuksia. Lähtökohtaisesti uskon mitä minulle kerrotaan vaikka olisin eri mieltä enkä lähde oikomaan kenenkään käsityksiä. Kyse voi olla esimerkiksi uskosta Jumalaan tai henkimaailmaan. En ehkä itse usko niihin mutta en sano kenellekään joka uskoo, että hän on väärässä. En tiedä heidän kokemustaan asiasta. Näin pitäisi minun traumoihini suhtautua. 

Nyt on tosiaan kuitenkin vähän parempi olo. Täytyy olla kiitollinen näistä hetkistä, sen olen nyt oppinut. Ehkä nämä vastoinkäymiset opettavat minulle jotain tärkeää? Ainakin sen opin että juurikin täytyy olla kiitollinen arjen pienistä iloista ja siitä jos hetken aikaa voi paremmin. Se jo on paljon. 

Lääkäri vaihtuu syksyllä. Pitää toivoa että tuo uusi lääkäri on parempi ja kuulee minua. Toivoisin että diagnoosiani katsottaisiin uudelleen, että onko minulla enää skitsofreniaa. Ei ainakaan nyt hetkeen ole ollut tiettyjä harhoja joita jokin aika sitten on ollut. Ainostaan tuo telepatia itsepintaisesti on minussa eivätkä mitkään lääkkeet koskaan ole vieneet sitä pois. 

Yritän suhtautua tulevaan optimistisesti. Kesä tulee, se piristää. Ehkä tulee vielä tapahtumaan hyviä asioita. 

En olisi varmaankaan enää elossa ilman hyvyyttä

Rakastan edelleen perhettäni ja sukuani vaikka he satuttivat minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Tavallaan voisi sanoa että annan heidän tekonsa anteeksi. He ovat itsekin todella rikkinäisiä ihmisiä, selvästikin. He eivät osanneet tai edes halunneet olla parempia vanhempia. Ymmärrän sen.

Haluan oikeutta mutta annan myös anteeksi. Annan kaiken ylipäätään anteeksi mitä pahuutta olen elämässäni kokenut. Nyt keskityn valoon, iloon ja rakkauteen. Pimeyden, pahuuden ja pelon ajat ovat ohi. Tulevaisuus näyttäytyy valoisana.

Kuuntelen tätä biisiä ja fiilistelen lähimmäisenrakkautta.

Lähimmäisenrakkaus on jotakin mikä minulta on aina puuttunut. Siksi pienikin ystävällinen ele saa minut toisinaan liikuttumaan. Ventovieraan kanssa muutaman sanan vaihtaminen, puiston penkillä jonkun vieraan henkilön kanssa jutteleminen, suojatiellä pysähtyvän autoilijan tervehtiminen, oman isän tai äidin halaaminen, lapset ystävien kanssa leikkimässä, kiusatun puolustaminen, riidan sopiminen...

Me kaikki kaipaamme vauvasta pitäen rakkautta. Se on koodattu meihin. Ilman tuota rakkautta meistä tulee narsisteja ja sosiopaatteja tai sitten vain todella rikkinäisiä ihmisiä. Yksikin myötätuntoinen ihminen masentuneelle teinille tekee ihmeitä.

En ymmärrä somemaailmaa ja sitä kaikkea negatiivisuutta siellä. Ystävällisessä ilmapiirissä kaikki olisivat tyytyväisempiä. Me voisimme miettiä kaksi kertaa ennen kuin puramme vihaisuuttamme muihin. Joku saattaa todella loukkaantua ja pahimmassa tapauksessa riistää oman henkensä kun kiusataan tai kokee perheväkivaltaa. Sekö sitten tuntuu hyvältä? Tätäkö halusitte?

Katsokaa itseänne peilistä. Voitteko olla ylpeitä omasta toiminnastanne? Oletteko olleet tuhoisia toisille ettekä edes välitä siitä? Menkää itseenne, kaikki, jotka purkavat pahaa oloaan kiusaamalla muita. Ymmärrän että teihin sattuu mutta pitää ottaa myös muiden tunteet huomioon. On muitakin keinoja purkaa pahoinvointia kuin kääntää se muihin.

Miksi me valitsemme johtajia jotka haluavat sotia, rahaa ja valtaa? En ymmärrä tätä maailmaa. Kaikki niin sanotusti normaalit ihmiset tahtovat rauhaa. Varmaan suurin osa ihmisistä kuitenkin haluaa rauhaa joten miksi valitsemme aivan väärät johtajat? En tiedä politiikasta paljoakaan joten en osaa tähän kommentoida sen enempää. Voin vain kertoa oman kokemukseni kautta siitä miten tärkeää rakkaus ja hyvyys on.

Minä en olisi varmaankaan enää hengissä ilman niitä hyvyyden rippeitä mitä minussa on. Se hyvyys minussa itsessäni on suojellut minua läpi haasteellisten vuosien. Se valo on pelastanut minut muuttumasta narsistiksi tai sosiopaatiksi. Se valo saa minut tekemään elämässä oikeita valintoja niin että rakennan tulevaisuuteni sen varassa valoisaksi.

En ymmärrä tätä ilon kokemusta

Mitä vittua, miks täällä on niin valoisaa? Mitä on tapahtunut? Miks mua ei raiskata enää? En ymmärrä tätä ilon kokemusta. Yleensä olin niin masentunut. Nyt olenkin onnellinen. Miksi oon näin onnellinen? En tajua tätä koko juttua, että mua on muka raiskattu. Enhän mä ole edes harrastanut seksiä, miten mua ois raiskattu? Hullua koko homma, riistäytyny käsistä. Ei oo todellista ettei mua oo vuosiin raiskattu. Yleensä ne raiskaa mut joka ilta. Miten mun olo on näin kohentunut? Luulin että olen hullu lopun ikäni. Mut ei, mä selviydyn, ja oon eheämpi jo. Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa että insesti on totta. Se oli niin mielenvikaista. Sitten nautin vielä kun olin itsekin seonnut. Onneks en enää nauttis siitä, se vaihe meni ohi. Huokaan vaan syvään helpotuksesta että mun muistot on tosia enkä kuvittele. Nyt kauniissa kodissa yksin. Ihana olla yksin. En tajua tätä totuutta, enhän ole edes harrastanut seksiä, että mua olis muka raiskattu aina. Suojaudun varmaan tuolla ajatuksella etten ikinä olisi harrastanut seksiä. Tietysti mä sillä suojaudun. Tiedän sen, vaan en sisäistä. Itkettää, ettei ne koskaan pääse tänne. Mä olen turvassa niiltä. Nyt voin vaan elää elämääni. Olen vielä todella rikki mutta kohti eheyttä mennään. Tuntuu pahalta somekiusaaminen. Että rikottua poljetaan. Miks maailma on niin epäreilu niille jotka on hajalla? Tässä maailmassa on paljon muutettavaa ja missä ihmisten pitäis kasvaa kohti myötätuntoisuutta. Mä itse pidin aina kiinni kynsin hampain kyvystä myötätuntoisuuteen etten muutu itsekin sosiopaatiksi. Se särki muhun mutta toisaalta auttoi itkeä myötätunnosta muita kohtaan. Täällä on niin oudon seesteistä. Olen tottunut jatkuvaan riitelyyn. Kukaan ei täällä heittele esineitä, ei kiroa, ei huuda... Raivostuttaa mun perhe mitä ne teki mulle. En pysty muistamaan, tuntuu ikään kuin vain kolkkoa pimeyttä ja mustuutta siellä missä muistot ovat. Se on tuo isän kolkkous siellä. Jostain syystä mä tiedän että kaikki tulee menemään hyvin? Tai niin toivon. En tiedä onko se intuitio vai toiveajattelua. Syvä huokaus. Pelastuin. Pelastuin itsemurhayrityksiltä. En enää muista miten yritin itsemurhaa mutta yritin ehkä ainakin kahdesti. Olen kiitollinen että jäin eloon vaikka elämä onkin ollu täyttä helvettiä. Mä meen toiveikkaana eteenpäin! Itkisin jos voisin että insestivuodet on takana päin ja nyt mulle aukenee ihan uus elämä.

Olen kiitollinen kaikesta

Voin olla nyt hyvillä mielin. Olen turvassa. Aloin sisäistämään insestin. Havahduin totuuteen, mitä hittoa, minua on raiskattu?

Nyt olen elämääni ihan tarpeeksi tyytyväinen. Koen iloa ja tyytyväisyyttä kun sisäistän totuuden - meidän perheessämme harjoitettiin insestiä. Ja ymmärrän olevani turvassa siltä nyt. En enää koskaan ajaudu tilanteisiin missä perheeni voisi hyväksikäyttää minua.

Mitä seuraavaksi? Nyt saan vain iloita elämästä. Kesä tekee tuloa, odotan lämpimiä säitä innolla. Ehkä tästä tulee hyvä kesä.

Rakastan itseäni ja rakastan elämääni tällaisina hetkinä.

Ehkä kaikki asiat ovat paremmin kuin ymmärrän? Tuli joskus se kokemus että jokainen soluni riemuitsee koska asiat ovat niin hyvin kuin voivat olla ja vaikken itse sitä tiedosta, soluni tietävät.

Se kaikki kidutus on totta. En vain, vieläkään, muista sitä kunnolla. Mutta ei se haittaa. Juuri nyt riittää se että tuntisin todella olevani turvassa kotonani ja sitten sen jälkeen vaatia enemmän elämältä. Tai sitten hyväksyn elämän juuri tällaisena ja olen tyytyväinen vaikken muistaisi ja sisäistäisi ihan heti.

Olen kiitollinen kaikesta, lopulta, jos hyvin menee. Tulen olemaan kiitollinen kaikista näistä vastoinkäymisistä. Niiden myötä riemuitsen elämästäni enemmän.

Nyt ei täydy hätäillä mitään. Olen turvassa. Alkaa ihan itkettää tämä. Olen turvassa. Ymmärrän sen. Ja olen tästä syvästi kiitollinen. Se riittää elämässä toistaiseksi, olla täysin turvassa.

Pelkäsin niin kovin! Mutta nyt ei enää ole syytä pelkoon. Enkä enää ole yksin pelastumassa vaarallisissa tilanteissa!

Oikeasti ei hitto. Olen vapaa elämään elämääni niin kuin haluan. Voin tehdä ihan mitä haluan. Olen jatkuvalla lomalla eläkkeellä. Siltä se parhaimmiltaan tuntuu, vaikka haluankin vielä työelämään joskus.

Olen turvassa ja insesti on todella tapahtunut vaikka kukaan ei koskaan uskonut. Tiedän paremmin. Minua olisi pitänyt kuulla ajoissa mutta poliisikin käännytti pois kun yritin kertoa. Tai näin muistelen. En ymmärtänyt sitä, miten minua kohtaan ollaan niin vihamielisiä kun yritin etsiä apua? Soitin hätänumeroon ja puhelu pätki. Nämä tilanteet tuntuivat suorastaan yliluonnollisilta, kuin koko universumi olisi minua vastaan ja esti sen että saisin apua.

Todisteina väkivallasta on ainoastaan murtumat kasvoissani ja kenties luokkakavereitten kertomukset kun puhuin tästä muistaakseni muille, parhaalle kaverille ainakin. Minusta saattaa myös olla kuvamateriaalia jossain.

Helpottavaa se kuitenkin että nyt olen turvassa täällä ja saan hiljalleen omaan tahtiin eheytyä. Helpottavaa edes jollain tasolla sisäistää väkivalta tapahtuneeksi. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo!

Astun eräänlaiseen tyhjiöön

Itkettää melkein jos en olisi turta itkeäkseni.

Olen turvassa täällä, sataprosenttisen turvassa. Isä ei enää koskaan tule raiskaamaan. Voin nyt puuhastella mitä tahansa kotonani eikä täydy olla ylivireystilassa aina vaaran varalta. Olen siis ollut vaarassa. Kyllä, olin puolet ajasta vaarassa, läpi lapsuuteni ja nuoruuteni. Ja nyt sitten yhtäkkiä olenkin turvassa. Astun eräänlaiseen tyhjiöön. Mitä seuraavaksi?

Rakastan elämää vaikka elämäni on haasteellista. Ehkä tulee vielä aika kun olen kiitollinen aivan kaikesta. Ehkä asiat ovat nyt juuri paremmin mitä ymmärrän?

Helpottaa hieman järkeillä asiaa miten olen turvassa. Vielä saan turvallisuuden tunteen rakennettua. Eikä ole myöskään mitään telepatiaa. Kun tuntuu että kehoni on turvassa, tuntuu myös että mieleni on. Alan päästää irti tuosta uskomuksesta.

Nyt nautin normaaleista arjen toiminnoista ja osaan olla kiitollinen jos hetkenkään on parempi olo. Niistä hetkistä tulee pitää kiinni.

Olen kyllä hajonnut palasiksi. Mutta nyt voin nauttia elämästäni. Melkoista on elämäni ollut täytyy sanoa. En tiedä olenko ikinä ollut niin hyvässä voinnissa kuin nyt kun tuska on alkanut oikeasti purkautumaan!

Hei, mitä ihmettä. Minua ei olekaan raiskattu täällä. Se on päättynyt. Nyt voin huokaista helpotuksesta. Eikä kukaan ole tulossa tänne raiskaamaan. Voin elää elämääni!

Olen sairas trolli joka esittää raiskattua naista

Menee naurettavaksi.

Olen kuulemma trolli, sairas huomionkipeä mies joka esiintyy jonkun naisen kuvilla ja esittää raiskattua naista. Minun takiani oikeasti raiskattuja ei uskota. Kirjaimellisesti nauran kun menee jo älyttömäksi.

Tämä on taas vaihteeksi sitä ettei tarinaani kukaan ota todesta. Olen lapsuudessa tai teininä mennyt poliisille puhumaan ja hekin käännyttivät minut pois. En muista sitä tuon tarkemmin. Luulisi että poliisilla on jotakin merkintöjä siitä kun olen yrittänyt puhua. Olen ollut mahdollisesti myös raskaana, luulisi että siitäkin on jotakin jossain jos minulle on tehty abortti. En muista sen tarkemmin sitäkään, paitsi että olisin ollut raskaana. En tiedä kuinka pitkälle raskaus on mennyt, mutta mietin jo mahdollisesti nimeä vauvalle, muistelen epämääräisesti.

Niin sairaita väärinkäsityksiä tässä ja miten älyttömän vaikeaa on saada oikeutta järkyttävään rikokseen ja sama meno jatkuu vaan. Taitaa olla etten saa koskaan sitä oikeutta mitä toivoisin koska miksi tekijät tunnustaisivat? En tiedä. En tiedä mihin tämä on menossa. Nyt en voi muuta tehdä kuin yrittää keskittyä omaan toipumiseen. En tiedä voinko koskaan kirjoittaa mitään kirjaa tästä vaikka haluaisin, jos tekijät eivät tunnusta. Ehkä heidän kuolemansa jälkeen voin?

Vaikuttaa nyt kyllä aika sekavalta tämä tilanne. Vaikuttaa toivottomalta että saisin ikinä oikeutta ellei mitään todisteita rikoksesta ole. En tiedä riittääkö lapsuudenkuvat todisteeksi. Jos oikein muistan niin minusta on myös otettu kuvia. Jos niitä kuvia on jossain saatavilla edelleen, voisi se olla todiste rikoksesta. Muuten sana sanaa vastaan vaikuttaa toivottomalta.

Pakko siis vaan keskittyä omaan toipumiseen ja unohtaa toistaiseksi se että saisin ikinä oikeutta. Jotenkin asiat kuitenkin järjestyvät, olen luvannut itselleni. Olen nyt turvassa ja se on tärkeintä. Olen matkalla eheyteen mikä on tärkeintä. Ehkä joskus kun muistan paremmin, voisin yrittää uudestaan sitä rikosilmoitusta jos vaikka tekijöistä saataisi puristettua tietoa mikä kertoo heidän syyllisyydestään. EN tiedä miten tämä oikeudenkäyntijuttu sitten toimii. Mutta se ei ole tämän hetken asia. Täytyy nyt keskittyä siihen että eheydyn ja olen turvassa varmasti.

Kipu on aina väliaikaista

Vaikeaa ja hajottaa yksinäisyys. Muuten voin ihan okei. Pelkään vaan vähän miten tuo lääkitys vaikuttaa, senkö takia mieleni on sekava vaiko traumojen takia?

Keittelen tässä kahvia ja tv päällä.

Ei ole hetkeen tullut niitä panetusahdistuksia mitä minulla pitkään oli. Eli holtitonta kiihottumista yhdistettynä pelkoon ja ahdistukseen. Nyt ollut oireena lähinnä sekava mieli josta olen huolestunut. En tiedä sitten onko ne eräänlaisia traumatakaumia, että mieleni on hajonnut raiskauksissa.

Yritän pysytellä positiivisena vaikka nyt on todella hajottava elämänvaihe.

Minut potkittiin pihalle vertaisryhmästä koska voin liian huonosti, ei siitä kuulemma nyt ole apua minulle. Sama tyrmäävä vastaus kaikkialla; emme voi auttaa.

Sitten tämä kommentoinnin sävy. Se todella satuttaa. Te, jotka kyseenalaistatte minua ja kommentoitte kriittisesti psykoottisia puheitani, miettisitte vähän että miltä se mahtaa minusta tuntua. Se kaikki kuormittaa lisää ja saa minut hajoamaan.

Soitin kriisipuhelimeen mistä sain vähän apua. Mutta ei sekään riitä.

Jos minulla olisi ystäviä enemmän, voisin elää suhteellisen normaalia arkea. Mutta minun on vaikeuksia löytää ihmisiä joiden kanssa synkkaa niin että haluaisi ystävystyä.

Yritän taas ajatella toiveikkaasti että vastoinkäymiset ovat väliaikaisia ja että tämä tulee tästä vielä helpottamaan. Juuri nyt on vaikeampaa mutta toipuminen on nousuja ja laskuja, kuitenkin nousujohteista.

Juuri nyt on helpompi ja maadoittuneempi olo, ehkä siksi että kun näitä vastoinkäymisiä tuli, tuli samalla käsiteltyä kipupisteitä niiden kautta. Ehkä menneisyyteni heijastuu nykyhetkeen ja siksi tulee tällaisia haasteita vastaan, ja ne haasteet puhdistavat sitä negatiivista energiaa minusta pois. Joten voin eheytyä vastoinkäymisten kautta.

Kipu on aina väliaikaista, muistutan itseäni siitä. Tämä ei tule olemaan ikuisesti tällaista. Juuri nyt ei ole vaikeita takaumia mistä olen kiitollinen. Ei ole ollut tuota panetusahdistustakaan. Kävin kävelylenkillä ja tuntui hyvältä raikas ilma, luonto ja tupakka. Nautin suuresti kävelystä. Nyt nautin olla omassa kodissa, turvassa, kauniissa kodissani joka on juuri siivottu. Keittelen kahvia mikä ilahduttaa. Olen ymmärtämässä että olen turvassa täällä. Sataprosenttisesti turvassa, ei mitään hätää. Voin jutella joidenkin ihmisten kanssa, en ole aivan täysin yksin. Saan terapiaa. Täällä missä asun, on mukava yhteisö johon tunnen kuuluvani. Ohjaajat ovat huippuja, kaikki todella mukavia. Elämässäni on paljon hyvää.

Juuri nyt ei ole niin sekava mieli ja on ihan positiivinen olo kaikista näistä vaikeuksista huolimatta. Ehkäpä tuska purkautuu pois kun tunnen sen. Voin nyt vain rentoutua kotona tehden mukavia asioita. Saan puuhastella rauhassa.

Kesä tekee tuloaan. Lupasin itselleni että tänä kesänä voin vähän paremmin. Olen nyt oppinut sen että pitää todella arvostaa arjen pieniä iloja kuten kupillista kahvia tai naapurin juttuseuraa. Arki muodostuu pienistä hyvistä asioista. Välillä tuska tekee tuloaan pintaan mutta sekin puhdistaa. Se nousee pintaan jotta siitä pääsee yli, eli otan myös traumatakaumat ilolla vastaan. Jos ahdistaa niin ajattelen että hyvä juttu, tämä puhdistaa. Tosiaan, osaan nyt iloita enemmän kaikesta pienestä, nyt, kun on erityisen haastava vaihe.

Otan tavoitteeksi kesälle sen että kokisin olevani turvassa täällä. Syksylle otan tavoitteeksi mennä tanssi- tai joogakurssille. Ehkä sieltä löytäisi uusia ystäviä. Ja liikunta varmasti tekisi hyvää ja maadoittaisi.

Kaipaan rakkautta. Nyt minulla olisi rakkautta jos ottaisin sen vastaan. Minulle riittää se että ainakin yksi ihminen maailmassa rakastaa minua. Se on exäni. Sekin riittää että joskus otan tuon rakkauden vastaan vaikka en juuri nyt osaisi. Olen oppinut pelkäämään rakkautta. Nyt rakkaus ei ole mitään kieroutunutta insestistä romanssia. Voisin ottaa rakkautta vastaan. Ja se rakkaus eheyttää minut.

Ollut raskasta mutta nyt hiukan paremmin

Nyt on ollut melko raskaita päiviä viime aikoina. Yksi asia mikä minua painaa on saamani kommentointi. Ihmiset kommentoivat aika ilkeään sävyyn psykoottisuudestani vaikka kaipaisin pikemminkin ymmärrystä. Tiedostan olevani psykoottinen, kyllä, mutta se ei tarkoita että kaikki kokemani väkivalta olisi kuvitelmaani. Jos tietäisitte miten olen läpi lapsuuteni ja nuoruuteni oireillut, uskoisitte minua. Enkä pakota ketään uskomaan tietenkään, se on jokaisen oma asia uskooko juttuihini vai ei, mutta aina painotetaan että uhria täytyy uskoa, eikä se kohdallani ole koskaan toteutunut. Nyt sentään on ammatti-ihmisiä joiden on ammattinsakin puolesta oltava minun puolellani ja uskottava minua. Enkä halua tietenkään paljastaa mitään näiden tekijöitten tietoja jotka ovat hyväksikäyttäneet minua eikä pelkästään naamani perusteella kukaan voi tietää keitä nämä ovat. Aion joka tapauksessa jatkaa kirjoittamista vaikka saan aika negatiivista viestiä. Toivon tietysti ettei näitä tekijöitä voi kirjoituksieni perusteella tunnistaa. Harva tunnistaa kuvani enää muutenkaan ja harva voi tietää, keistä puhun. En tiedä sitten teenkö pahan virheen puhumalla heistä tai että en saisi puhua heistä, jos näin on niin en sitten varmaankaan itse oikein ymmärrä, mitä kannattaa julkaista ja mitä ei. Voin jatkossa kirjoittaa enemmän omaan toipumiseeni liittyvistä asioista, oivalluksista ja kuulumisia enkä paljastaa tekijöihin liittyviä asioita. Mietin kyllä rehellisesti nyt että oletteko te lukijat oikeassa ja pitäisikö poistaa kokonaan merkinnät joissa olen kertonut perheeni asioista ettei näitä henkilöitä voi kirjoituksistani tunnistaa mutta jos olen siinä mokannut niin en yksinkertaisesti itse ole ymmärtänyt sitä.

Nyt on tosiaan ollut raskasta mutta juuri nyt hiukan paremmin. Oivalsin että täytyy nauttia niistä hetkistä kun menee hyvin ja keskittyä siihen hyvään oloon. Olipa se kaunis sää, kupillinen kahvia, röökitauko tai televisiosta hyvän ohjelman katsominen. Saa ja täytyy hemmotella itseään hyvillä asioilla. Osaan ainakin nauttia enemmän hyvistä hetkistä kun on ollut niin paljon niitä huonoja hetkiä.

Olen aika musertunut siitä ymmärryksestä mitä tämä taustani tietää. Olen vielä hyvin keskeneräinen eheytymisessäni. Nyt viime päivinä tässä on kehomuistoja alkanut aktivoitua. Kehossa tuntuu eräänlainen paine ja sameus ja mustuus. Silmät tuntuvat mustilta. Musertaa se miten paljon on edessä vielä ja juuri siksi yritän nyt vain nauttia niistä hyvistä hetkistä mitä on enkä liikaa pidä kiirettä muistamisen ja eheytymisen suhteen.

Oivalsin tässä että en ole enää yksin. Nyt on muita ihmisiä lähellä jotka välittävät hyvinvoinnistani. Saan puhua, turvautua ja tukeutua muihin enkä ole enää yksin pelastumassa vailla auttajia. Voin ottaa ystävällisyyttä ja apua vastaan. Terapeuttini kuuntelee minua ja voin hänelle avautua aivan kaikesta.

Tuntuu pahalta ja vaikealta. Yritän elää hetki kerrallaan ja suhtautua vastoinkäymisiin uusina seikkailuina jotka johtavat johonkin hyvään. Vanhaa niin sanotusti kuolee pois jotta uutta voi syntyä. Odotan kesää innolla ja lämpimiä, aurinkoisia säitä. Jospa mielialanikin olisi aurinkoisempi.

Surettaa olla yksin vailla ystävää. Olisi niin paljon helpompaa jos olisi tyttökavereita joiden kanssa jutella niitä näitä. Ajattelin ryhdistäytyä ja hankkia harrastuksen. Sieltä jos tapaisi ihmisiä joiden kanssa synkkaa.

En ole enää niin kömpelö sosiaalisesti mitä olen ollut, se ilahduttaa minua. Havahduin että hei, tämä ja tämä sosiaalinen tilanne on ihan onnistunut. On surullista, miten yksin olen elämässäni jäänyt.

Oivalsin myös sen että nyt voi näyttää kipuni muille eikä sitä tarvitse enää piilotella jos voin huonosti. Voin luottaa siihen että ihmiset ovat ymmärtäväisiä.

Siis, apua, koko maailma ei vihaa minua enää? Sellaisessa ajatuksessa olen ollut pitkälti. Että koko maailma vihaa minua.

Odotan innolla sitä että eheydyn. Nyt on turvallisempi olo kotona ja innostuin siivoamaankin ja tuntuu hyvältä kun tulee siistiä. Kotini on kaunis ja se on turvapaikkani. Sänky on turvallinen nykyään ja siinä voi maata ja palautua kaikesta kuormituksesta. Olen turvassa, olen yksin hyvällä tavalla, elämä kyllä vielä järjestyy jotenkin sellaiseksi että voin elää suhteellisen normaalia elämää mielenterveysongelmistani huolimatta.

Tuskan kerrokset alkavat avautua

Yritän olla välittämättä vihamielisistä kommenteista. Koen itselleni kuitenkin tärkeäksi avautua ja kirjoittaa. Voi olla etten ole kovin järkevä siinä mitä jaan enkä itse ymmärrä että mitkä asiat kannattaa jättää paljastamatta. Joten jatkossa ehkä kiinnitän enemmän huomiota siihen mitä julkaisen etten julkaise läheisteni asioista mitään. Olen pahoillani jos olen jotenkin puhunut liikaa, en tahdo kenellekään kuitenkaan pahaa, päinvastoin, niin tuntuu aika pahalta saada kritiikkiä vaikka toki ymmärrän että puhutte kai ihan järkeä.

Tänään oli terapia ja oivalsin uusia asioita. Tunnen kehossani eräänlaista paineen tunnetta, usvaa ja mustuutta. Kuin olisi kovassa paineessa. Silmäni tuntuvat mustilta ja pistäviltä. Keholliset dissosiaatio-oireet nousevat pintaan. Terapiassa oivalsin että pelkään puhua koska tuntuu että isä ja veli tarkkailevat minua jollain laitteilla ja kuulevat puheeni (mikä tietystikään ei pidä paikkaansa) tai että minut tapetaan jos puhun. Oivalsin että välttelen puhumasta koska välttelen muistamasta asioita ja puhuessani kaikki vyöryy mieleen. Oivalsin muutakin mitä en muista enää.

Sen terapiasession jälkeen alkoi minussa avautua tuskan kerroksia. Ymmärsin miten jatkuvasti kärsin ja dissosioin vaipumalla jonkinlaiseen transsiin missä en uskalla kiinnittää ympäristööni huomiota. Tuijotan yhteen pisteeseen passiivisena. Keho sekä mieli käsittelee nyt tuskan kerroksia. Sieltä alkoi avautua esimerkiksi se miten suhtaudun muihin ihmisiin epäluuloisesti, mulkoilen heitä että ei kai kukaan taas esineellistä minua. Pistän ikäänkuin muurin myös minun ja muiden välille ja muut eivät tunnu todellisilta. Tiedostin siis dissosiointini paremmin.

Tuo pelko murhatuksi tulemisesta alkoi avautua. Pelkään että tekijät tavalla tai toisella tulevat ja tappavat minut, löytävät minut väkisin ja tekevät kaikkensa minun murhaamisekseni. Mutta sen kautta tuli turvallisempi olo. Että nyt olen oikeasti turvassa, he eivät tiedä missä asun, eivätkä todellakaan tule moottorisahan kanssa tänne.

Mitä nyt? Astun taas eräänlaiseen tyhjiöön. Vanha alkaa loppua ja uusi alkaa. Olen turvassa. Mitä nyt? Nyt voin toteuttaa itseäni miten haluan ja elää elämääni onnellisena... ja toipua.

Tuntuu pahalta saada niin vihamielistä tai negatiivista kommenttia sairaana ihmisenä psykoottisuudestani, voisitte olla edes vähän ymmärtäväisempiä. Tiedän että minulla on harhoja ja kaikki tämä, myös harhat, ovat osa prosessia eheyteen mitä teen. Toivon todella että tästä blogista on edes jotain iloa jollekin, sitten olen tehnyt oikein kun sitä kirjoitan. Ja se on minulle itselleni tärkeä kanava purkaa. Joten miettikää vastedes vähän tuota kommentointia, jooko.

Exälleni

Tämä on elämäni onnellisin päivä. Tajuan että saan vastarakkautta.

Mielessäni pyörii exäni, ensimmäinen ja toistaiseksi ainut parisuhteeni. Olen paljon miettinyt mitä tunnen häntä kohtaan. Minä meistä tein aloitteen. Hän totesi, "hulluutta, en ole kovin ihastuttava ihminen". Kävin hänen luonaan kylässä ja hän kertoi exänsä itsemurhasta ja itki. Lohdutin häntä. Myöhemmin kertoi että olin ensimmäisiä joille pystyi asiasta ääneen puhumaan. Jäin hänen luokseen yöksi ja nukuimme vierekkäin. Aamulla liikuttuneena sanoi minulle, "et käsitä miten kiitollinen olen kun sain herätä sun vierestä". Kuulemma oli niin kiitollinen koska olin ensimmäinen ihminen exänsä jälkeen josta oli niin kiinnostunut etten ollut vain uusi parisuhteen korvike.

Vuoden verran majailin hänen luonaan. Tehtiin kaikkea yhdessä, syötiin aamiaista, katsottiin sarjoja, yritettiin laihduttaa, tehtiin ruokaa, käytiin ulkona syömässä ja niin edelleen. Se oli hyvä vuosi ja muistan sen suhteellisen hyvin. Vuoden seurustelun jälkeen aloin muistamaan ja vointini romahti.

Sen jälkeen meidän parisuhteemme ei oikein toiminut. Minulla oli myös kyllä alusta lähtien vaikeaa seksin suhteen ja yritin sitä pakottamalla. Lopulta tajusin että ei ole pakko harrastaa seksiä ja seksi loppui aikalailla siihen. Sittemmin sitä ei ollut ja oireilin psyykkisesti. Hän halusi kaikesta huolimatta olla kanssani ja kuulemma "kenen tahansa muun kohdalla olisi jo luovuttanut".

Olin niin oppinut että jokaisessa ihmissuhteessa pitää olla seksiä. Mutta seksi oli minulle enemmän velvollisuus kuin että olisin halunnut sitä tai nauttinut siitä. Varsinkin miehen kanssa seksi on vaikeaa koska en oikein ole kokenut vetoa miehen vartaloon. Uskon tämän johtuvan vain traumoistani ja että pääsen siitä yli ja koen taas vetoa miehiin. Koska tästä miehestä välitän.

Pelkäsin häntä jostain syystä monta vuotta todella paljon. Olen kai oppinut pelkäämään ihmisiä, varsinkin miehiä, joihin tunnen vetoa. Häntä ei ole syytä pelätä. Ehkä pelkäsin omia tunteitani ja ironista kyllä, pelkäsin, etten saa vastakaikua, vaikka meidän suhteessamme hän pikemminkin on ollut se joka ei saa vastakaikua minulta. Pelkäsin monta vuotta että hän vihaa minua. Vasta nyt, juuri nyt, ymmärrän että hän todella rakastaa minua ja välittää minusta ja tämä on elämäni onnellisin päivä. Nyt joku todella välittää minusta josta välitän myös ja saan parisuhderakkautta.

Hän on kylläkin luopunut aikalailla toivosta meidän suhteemme. Minä haluaisin edelleen yrittää. On ihan hyväkin toisaalta että ollaan oltu erossa nyt pitemmän aikaa niin molemmat ovat saaneet omaa aikaa käsitellä omia ongelmia ennen kuin oltaisiin yhdessä. Ehkä on hyvä ja juuri kuten kuuluukin olla että hän pääsee minusta yli eikä ole riippuvainen minusta, että minä olen jotakin mikä tuo hänelle onnellisuuden. Ehkä hänen tulee rakentaa oma onnensa muun kuin minun varaani. Ja minulla kestää aikaa, rakkaudessa kun rikottu olen, ymmärtää, että joku voi rakastaa minua noin hurjan paljon ja ottaa se vastaan ja rakastaa takaisin.

Otan meidät nyt ihan terapiassa puheeksi ja käsittelen tätä. Jos hän onkin elämäni suurin rakkaus enkä edes ymmärrä sitä, samoin kuin en ymmärrä traumojakaan? Jos dissosioin rakkauteni tähän mieheen. Jos hän on minulle se oikea kuten hän kokee minun olevan hänelle?

Hän kuvaili että tuntuu että meidän kuuluu olla yhdessä ja että meidän tulevat lapset olisivat universumin tärkein asia. (Ai, miten rakastankaan avaruuteen viittaavia kommentteja!)

Nyt opettelen siis hiljalleen vastaanottamaan tämän miehen tunteet ja tutkiskelen omia tunteitani. Ehkä meidän suhteen ongelmat ovat olleet opettamassa olennaisia oppiläksyjä. Olen esimerkiksi itse oppinut rakastamaan pyyteettömästi. Tiedostan hänen puutteensa ja annan ne anteeksi (ei ole mitään anteeksiantamattomia puutteita kuten vaikkapa narsismi tai muuta minulle haitallista). Rakastan häntä kokonaisuutena, juuri sellaisena kuin hän on. Luulen että hän myös minua. Yritän ajatella nyt niin että vaikka elämäni olisi kuinka vaikeaa tahansa ollut, ja on edelleen, niin joku rakastaa minua täydestä sydämestään ja voin aina turvautua ja tukeutua tähän rakkauteen vaikka emme koskaan olisikaan yhdessä.

Välillä pohdin että onko minulle luvassa joku toinen mies ja jos en rakastakaan tätä miestä kuten hän minua, mutta nuo ajatukset tekevät minut aina todella surulliseksi. Eli jokin minussa haluaa kuitenkin olla juuri hänen kanssaan. Sitä on turha muutenkaan jossitella mitä voisi olla kun ei tiedä. Tai ehkä hän tulee olemaan ja on aina myös minun suurin rakkauteni? Ei voi tietää.

Haluaisin yrittää hänen kanssaan mutta hän on hyvin pessimistinen (olemme monessa asiassa aivan toistemme vastakohdat ja samalla meissä on paljon samaa). Minä olen optimistinen. Ehkä on nyt ihan hyvä olla erossa koska selvästikään tällä hetkellä meistä ei voi tulla mitään ja jos koskaan ei tule, on hänen hyvä päästä yli minusta. Eli tilanne on juuri kuten sen pitääkin olla. Itse ajattelen jotakuinkin niin että minun täytyy nyt todella pohtia tunteitani häneen ja haluanko oikeasti olla juuri hänen kanssaan. Jos parin vuoden päästä totean etten halua, voin sen hänelle suoraan kertoa että meistä ei tule paria. En usko että menee paria vuotta pidempään, mutta tämä on vain arvio.

Otin nyt kuitenkin hyvin isoja harppauksia eteenpäin ymmärtämällä edes jollain tasolla hänen tunteensa minua kohtaan ja että jatkossa kun tulee vastoinkäymisiä, annan tuon rakkauden kantaa minut yli niistä. Huomaan ajattelevani, että tämä on varmaan elämäni onnellisin päivä. Minulla voisi olla nyt parisuhderakkautta mieheen joka on henkisesti samalla tasolla kanssani ja tarpeeksi tasokas minulle jos en olisi näin rikki. Tuo rakkaus eheyttää minut vielä täysin kunhan uskallan antautua rakkaudelle.

Onko insesti totta?

Entä jos kuvittelen tämän seksuaalisen hyväksikäytön? Sitten voin elää normaalia elämää vailla takaumia. Olo helpottuu huomattavasti kun nyt kyseenalaistan onko tätä edes tapahtunut. Tästä syystä siis ajattelen että kuvittelen, ajattelen, että en edes koskaan ole harrastanut seksiä, saati sitten sukulaisten kanssa.

Jos kuvittelen nämä traumat? Jos äiti ja isä eivät ole tehneet minulle mitään, samoin veljeni ja muut sukulaiset? Mistä sitten saisin päähäni näitä ajatuksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä jos mitään ei ole tapahtunut?

Edelleen alitajunnassani haluan ajatella että tämä on kuvitelmaani. Lähinnä koska en pysty elämään muistojeni kanssa. Jos muistan, sekoan ja hajoan. Tuntuu turvallisemmalta työntää muistot kokonaan mielestä pois ajattelemalla että kuvittelin.

Tietenkään vanhemmat eivät myönnä tehneensä mitään. Se ei tarkoita etteikö se olisi totta. Olisi niin paljon helpompaa jos olisi veli kohtalotoverina ja voisi jakaa ajatuksia hänen kanssaan tästä hyväksikäytöstä ja saada sitä kautta jotain varmistusta näille muistoille. Mutta yksikään sukulainen ei suostu keskustelemaan tästä kanssani. Veli jyrkästi kieltäytyy olemasta tekemisissä kanssani. En tarkalleen tiedä syytä.

Unissani veli on yleensä aika pehmeä luonteeltaan ja niin sanotusti hyvien puolella, ei paha ollenkaan. En tiedä totuutta, onko veli hyvä vai paha? Muistan hänen olleen todella aggressiivinen. Tai muistan ja muistan, ei sekään tunnu vieläkään todelta. Mutta äitini on puhunut veljeni aggressiivisesta käytöksestä paljon. Se puoltaa näitä muistoja veljestä todella tuhoisena henkilönä.

Näin viime yönä unta jossa törmäsin sattumalta veljeeni ja me aloimme juttelemaan. Hän oli siinä taas jotenkin pehmeä luonteeltaan ja kertoi miten oli pelastunut kuolemalta (en tiedä minkälaiselta kuolemalta) syömällä jääpuikkoja että saa niistä vettä. Olin ylpeä veljeni urheudesta ja totesin että aliarvioin häntä. Sitten veli teki minulle jotain seksuaalista ja sanoin hänelle että ei pitäisi, että veljen täytyy myös päästä pikkuhiljaa insestistä irti. Hän kertoi minulle omista telepatia-ajatuksistaan että uskoo että lukee joidenkin piirroshahmojen ajatuksia ja totesin että hänellä tuo telepatian harha on vielä pahempi kuin minulla. Herätessä oli musertavaa tajuta että se oli vain unta.

Muistan miten me leikittiin veljen kanssa lapsina (tätä en ole unohtanut) nipistelemällä toisiamme ja veli nipisti minua erityisen lujaa ja muistan hänen mielentilansa olleen todella kylmä, empatiakyvytön, tunteeton. Veljestä näkyi jo pienenä poikana tuo sadismi. Huusin äitiä että äiti auta, sattuu, ja äiti vain korjasi kokeita eikä tehnyt elettäkään auttaakseen minua. Tuo on niitä harvoja muistoja joita en ole unohtanut. Muistan myös varsin hyvin miten enoni kehaisi minua seksikkääksi kun olin vasta lapsi. Eno myös kehui hartioitani jotka olivat todella raamikkaat lapsena ja minua inhotti näyttää pojalta. Muistan miten murrosikäisenä isäni nosti minut rinnuksista seinää vasten vihaisena. Sitten meillä on kotivideollakin sellainen pätkä missä veli tanssii musiikin tahtiin ja hymyilee tietyllä tavalla, isän hymyä, ja vaikuttaa siltä että veli on oppinut esineellistämään itsensä. Käyttäytyy viettelevästi, siis. Muistan joskus teineinä miten veli tuli rehvastellen suihkusta pyyhe päällään, äiti vaikutti katsovan veljeä sillä silmällä ja minä olin vaivautunut. Muistan hämärästi että minulla oli seksifantasioita mennä veljen huoneeseen yöllä. Muistan myös että alapäässäni oli kihomatoja tai jotain. Muistan miten aamulla ennen kouluun lähtöä laitoin polvet koukkuun ja yöpaitani päälle niin että piilouduin sen alle ja haistelin omaa alapäätäni. Muistan tuolloin mielentilani olleen jotenkin järkyttynyt. Seitsemännellä luokalla muistan pelänneeni omia silmiäni ja katseita joten meikkasin silmäni vahvasti kajaalilla. Yläluokilla yleensä laitoin kuulokkeet korville ja kuuntelin musiikkia silmät kiinni ja saatoin heijata edestakaisin paikoillani. Halusin sulkea ympäristön kokonaan mielestäni. Alaluokilla käytökseni oli välillä todella viettelevää. Olin ylpeä kun sain Pekka Töpöhäntä -näytelmästä roolin viehkeänä kissana ja hämärästi muistan esittäneeni sen roolin viekoitellen. Leikin kuulemma myös kissaa kuusivuotiaana, halusin esimerkiksi että minua silitetään. Kissat kai olivat minulle jotenkin seksuaalinen juttu. Äiti ja isä menivät todella vaivautuneiksi kun kyselin tarkemmin miten leikin kissaa. En muista itse miten niitä leikin. Muistan sen hyvin että kuusivuotiaana olin huoneessani yöllä ja tuijotin edessäni olevaa kaappia ja kuvittelin siihen Mörön hahmon. Siedätin itseäni pelolle silloin. Kun alkoi pelottamaan liikaa, lopetin ja menin nukkumaan. Muistan epämääräisesti että pelkäsin Mörköä joka tulee yöllä huoneeseen.

Muuten sitten muistoni ovat aika tavanomaisia lapsuuden tapahtumia, käytiin kesällä uimarannalla ja kalastettiin, käytiin parhaan ystävän kanssa veneilemässä ja telttailemassa, poimittiin marjoja, kävin koulua, opiskelin ja tein kotisivuja, piirtelin, lauloin, kävin pianokoulua, leikin välitunnilla, syötiin yhdessä perheen kanssa, vietettiin perhejouluja, järkättiin tyttöjenbileitä yläkoulussa, ja niin edelleen. On tietysti elämässäni ollut paljon muutakin kuin seksuaalinen hyväksikäyttö.

Onko tämä insesti ihan totta? Siis, ihan oikeasti totta? Sitten minulla ei ole mitään hätää. Se on päättynyt. Minusta tuntuu kuitenkin että hajoan jos tämä on totta. Pystyn elämään elämää kuvitelmassa että tämä on harhaa mutta se että myöntää sen olevan totta, pää hajoaa. Nyt tuntuu melkein paremmalta tietoisesti hidastaa tätä prosessia ajattelemalla että kuvittelin kaiken ja mitään traumoja ei ole ollutkaan. En ehkä sittenkään ole valmis vielä muistamaan vaikka kuinka yritän sitä itselleni todistella että nyt olen valmis ja voin muistaa ja että voin paremmin kun muistan. Täytyy kai vain enemmän vahvistaa tuota turvallisuuden kokemusta ja sitten voin antaa turvallisemmin muistojen vyöryä mieleen. Siksi kai minua hajottaa ajatella että tämä on totta koska sitten palaudun mielessäni siihen mikä tilanne oli - että elän tälläkin hetkellä insestitaloudessa jossa minua hyväksikäytetään joka yö ja että en ole turvassa. Mutta en ole enää siellä, tämä on oma kotini, ja tänne ei kukaan kutsumaton pääse. Voin alkaa muistamaan koska en ole enää siellä missä hyväksikäyttöä tapahtuu. Enkä ole todellakaan telepaattinen että pitäisi pelätä että traumamuistoni jotenkin vuotaisivat muille. Miksihän tämäkin pelko?

Yksinäisyys painaa

Masentaa tämä yksinäisyys. Kaipaan niin kumppania kuin ystäviäkin ja lemmikkieläintä. En vielä ole valmis psyykkisesti ottamaan koiraa enkä kissaa halua niin en voi edes lemmikkiä hankkia seuraksi.

Olen epätoivoinen löydänkö ketään kumppania. Hyvä parisuhde voisi pelastaa minut. Saisin vapautua seksuaalisesti ja saisin rakkautta.

Olen nyt exän kanssa viestitellyt vaikka meidän piti kylläkin erota. Kaipaan häntä. En tiedä kaipaanko häntä aidosti vai siksi ettei minulla ole ketään muutakaan. Voi olla että jossain tuolla on joku toinen mies minua varten, ja silti surettaa koska hän on nyt tässä, ulottuvissani, eikä meidän suhde toimi.

Kaipaan myös varsinkin omanikäisiä naispuolisia ystäviä. Jotain sellaisia positiivisia ja sosiaalisia ihmisiä elämääni joiden kanssa jutella niitä näitä eikä aina vain traumoista jauhaa.

Hajottaa olla yksin. Suhtaudun kuitenkin luottamuksella tulevaan että voin vielä saada miehen itselleni ja niitä ystäviä. Pitäisi vain mennä paikkoihin missä tapaa ihmisiä. Voisin hankkia jonkun harrastuksen tai mennä seurakuntaan tai vapaaehtoistoimintaan mukaan.

Telepatiaharha

Voisin kirjoittaa postauksen tuosta itsepintaisesta harhasta mikä minulla on ollut seitsemäntoistavuotiaasta saakka: telepatia.

Eli uskon siis että voin välittää muihin telepaattisesti tunteita ja ajatuksia. Uskon, että jos ajattelen jotakuta henkilöä, tämä voi tietää ajatukseni. Uskon, että jos katson peiliin ja kuvittelen että nyt kaikki näkevät minut, kaikki tosiaan näkevät minut. Uskon että vaikutan omalla tunnetilallani yleiseen ilmapiiriin niin että - varsinkin kun olen seksuaalisesti kiihottunut - muut tuntevat sen ja ovat myös kiihottuneita.

No, olen monesti jo todennut ettei tuo pidä paikkaansa. Olen kysellyt miltä muista tuntuu ja he ovat ihan tyytyväisiä vaikka itse olisin ahdistunut. Ja näen sen päällepäin ettei heillä ole samaa tunnetta mikä on minulla.

Sitten on näitä tilanteita joissa telepatia on vaikuttanut olevan todellista mutta niitä tilanteita on todella harvassa. Ja edelleen uskon vakaasti olevani jotenkin telepaattinen tauotta.

Sille oli joku oma terminsä että 90% ajasta jokin asia ei toimi ja 10% ajasta toimii niin sitä kiinnittää huomiota siihen 10%. Näin minulla on tämän telepatian suhteen.

Tiedän tavallaan ettei tämä ole totta mutten pääse siitä tunteesta yli että se olisi totta. Jokin osa minussa myös jostain syystä kokee suorastaan kuolemantuomiona sen että telepatia ei olisi totta. En tiedä, miksi, ja mitkä osat. Mutta kun minulle sanotaan ettei tunteeni tartu muihin, en halua uskoa sitä.

Ehkä tämä oli vauvana ainut keino viestitellä äidin kanssa, se voi olla yksi syy miksi itsepintaisesti pidän tuosta uskomuksesta kiinni.

Mitä jos telepatia ei olisi totta? Sitten en voisi tietää muiden aikeita ja ajatuksia etukäteen. Eli siis pidän siitä kiinni jotta voin tietää milloin olen esimerkiksi vaarassa, että aistin muiden aikeet etukäteen?

Haluan uskoa tuohon koska olin niin yksinäinen että tarvitsin jonkun kenen kanssa jutella. Se voi olla yksi syy.

Haluan uskoa tuohon koska haluan manipuloida muita mielen voimalla tuntemaan kuten itse tunnen? Näinköhän? Minulla on jokin tarve hallita sosiaalisia tilanteita niin että saan muut tuntemaan mitä itse tunnen? Tunnistan jonkinlaisen tarpeen tuossa hallita, manipuloida ja vaikuttaa muihin mielen voimalla. Ja en ole vieläkään päästänyt tästä halusta ja tarpeesta irti.

Jos telepatiaa ei ole, olen yksinäisin tyttö maailmassa.

Jos telepatiaa ei ole, voisin vapaasti ajatella taas ja tuntea ne tunteeni läpi joiden tarttumista muihin välttelen. Eli kaikki hämäräperäisimmät tunteet, mitä olen muun muassa isästä omaksunut itseeni. Eli minulle tekisi hyvää luopua jo tuosta turhasta telepatian tunteesta.

Luultavasti tulen pääsemään tästä irti vasta sitten kun ymmärrän todella miksi alun perin minulle on tämä uskomus syntynyt. Ei se haittaa vaikka en heti pääsisi siitä irti, luotan kuitenkin että ennen pitkää pääsen.

Jos telepatia ei olisi totta, mitä sitten? Voisin vapautuneemmin käsitellä traumojani kun ei olisi pelkoa että kaikki muut saavat tietää niistä telepaattisesti. Minulla myös tuo telepatia ja traumat liittyvät toisiinsa paljolti niin että koen että tuo telepatiauskomus on syntynyt sen takia ettei minulla ole ollut omia rajoja kunnolla koskaan. Eli se johtuu dissosiaatiosta eikä ole skitsofreniaa. Lapselle käsittääkseni syntyy kokemus omista rajoista turvallisen kosketuksen kautta ja minulta tämä turvallinen kosketus on aina puuttunut eli olen tottunut olemaan vailla rajoja ja siksi koen oloni telepaattiseksi. Se on dissosiaatiota, ei psykoosia. Joku uskoo Jumalaan eikä ole psykoottinen, joku uskoo yliluonnollisiin asioihin eikä ole psykoottinen. Minä koen tuon telepatian tunteen rajattomuudessani enkä ole psykoottinen. Jos olisin, niin noiden lääkkeiden pitäisi kai toimia minulla, mutta ne eivät toimi.

Se telepatiauskomus sai alkunsa seitsemäntoistavuotiaana kun tapahtui paljon tilanteita joissa muut vaikuttivat tietävän mitä tunnen ja ajattelen ja koin että tunteeni tarttuvat toisiin. En jaksa mennä niihin sen tarkemmin nyt tässä. Mutta sitten myöhemmin se muotoutui tunteeksi telepatiasta.

Tiedän että itse ainakaan en lue kenenkään ajatuksia. Ja se on hyvä niin. Ajatusten pitäisikin olla yksityisiä. En halua lukea kenenkään ajatuksia. Koen tämän telepatian siis yksisuuntaisena, että minusta välittyy ajatukset ja tunteet muihin eikä toisinpäin.

Olenko niin yksinäinen ja kaipaan niin paljon huomiota että alitajuisesti toivon että muut näkevät minut tauotta ja tietävät ajatukseni ja tunteeni?

En tiedä vielä, miksi minulla on tämä harha, joten en pääse siitä toistaiseksi irti. Mutta sen tiedän että se liittyy dissosioimiseen eikä välttämättä ole skitsofreniaa. Ennen pitkää olen vapaa tästä uskomuksesta, luotan siihen.

Harhat ovat tippumassa hiljalleen pois

Vähän parempi aamu tänään. Join eilen punaviiniä vähän niin että olin hiprakassa mutta ei tullut krapulaa. Juttelin tukikämpän ohjaajan kanssa tuossa aamusta ja menen ennen aamiaista juttelemaan lisää. Minut kutsuttiin uudelle Discord-kanavalle jossa porukka puhui äänipuhelua. Siellä sitten juttelin heille ja lopulta sieltä lähti muut pois ja jäin kahden erään henkilön kanssa jolle sitten kännissä vuodatin traumojani. Ajattelin että nyt ei ajatella huomista, eletään tätä päivää.

Otan yhteyttä potilasasiamieheen ja juristiin näissä lääkeasioissa. Pakko saada tuo lääkitys loppumaan, ei tästä tule mitään minkälainen on vointini sen kanssa. Pelkään että se olisi aiheuttanut jotain pysyvää vauriota aivoilleni.

Pitää vaan yrittää pysyä positiivisena että ehkä tällekin on jokin tarkoitus. Tai sitten mitään tarkoitusta ei ole ja se on vain lohdullinen ajatus ja tämä on vain kärsimystä tämä elämä vailla merkitystä.

Varasin myös yksityiselle lääkärille ajan. Toivottavasti siellä on kuunteleva lääkäri joka ymmärtää hätäni. Sitoutuisin kyllä tähän lääkehoitoon jos siitä oikeasti olisi apua, mutta kun ei ole. Ja lääkärini julkisella puolella oli eri mieltä kanssani. Joudun toistaiseksi syömään nuo lääkkeet ja toivon vain ettei ne aiheuta lisää tuhoa mielelleni. Tuon lääkkeen kuulemma pitäisi pikemminkin suojata aivoja mutta ei se kyllä minulla toimi.

Olen luopumassa kokonaan spirituaalisista ajatuksistani. Eli esimerkiksi ajatus missiosta. Ei se silti tarkoita sitä ettenkö voisi toteuttaa tuota "missiota" ja kirjoittaa sitä omaelämäkertaa. Toteutan joka tapauksessa haaveeni jos olen siihen joskus valmis. En sitten tiedä mistä tämä ajatus vaativasta missiosta on tullut, onko se jotakin minkä olen lapsena keksinyt, en muista. Joitain spirituaalisia kokemuksia on jotka vaikuttavat aidoilta eivätkä harhalta, kuten 4D dimensiosta siirtyminen 5D:lle ja uni haikalaparvesta ja kirkkaasta merestä. Näin kyllä myös unta kerran jossa alienit valitsivat minut missioon Maahan mutta en sitten tiedä tarkoittiko tuo uni mitään vai oliko se vain uni.

Nyt menee kohtuu hyvin. Otan itseäni niskasta kiinni ja alan selvittämään tätä lääkitysasiaa ja hakea oikeutta. Kun oikein ajattelee niin vasta sen lääkkeen aloittamisen myötä on alkanut enemmän tulla näitä harhaisia ajatuksia alieneista ja ties mistä, että olisin Jeesuksen seuraaja. Nolottaa melkeinpä vähän nuo ajatukset nyt kun tiedän että kuvittelen ne.

Kun ajattelee realiteetteja, minulla on vielä pitkä matka eheyteen. En välttämättä saa aviomiestä tai lapsia koska en tiedä milloin olisin valmis sille. En välttämättä koskaan voi kirjoittaa tuota kirjaa, ainakaan tällä menolla, kun suurin osa muistoista on edelleen poissa eivätkä näytä tekevän paluuta tietoisuuteen vielä pitkiin aikoihin. Eikä minusta välttämättä tule julkisuuden henkilöä tällä menolla.

Nyt tuntuu että junnaan paikallani. Uusia muistoja ei ole tullut. Itseasiassa nuo trauma-asiat ovat olleet vähän taka-alalla. Jossain määrin olen edistynyt - en enää pelkää että veli ja isä tulisivat moottorisahan kanssa ovesta läpi. Luotan paremmin olevani turvassa vaikka edelleen tuo turvattomuuden tunne jossain määrin vaivaa. Olen ymmärtänyt että ajatukseni telepatiasta ovat harhaa, esimerkiksi jos vaikka jonkun ihmisen olemus tulee voimakkaana mieleeni, en ajattele että nyt olen tuon ihmisen kanssa telepaattisesti yhteydessä, vaan se on vain muisto siitä ihmisestä. Alan saada jotakin järkeä uskomuksiini, vaikken vielä ole täydellisesti vapautunut niistä. Ja tosiaan, tuo lääke ei ole koskaan poistanut näitä uskomuksia, pikemminkin lisännyt niitä. Aika on se mikä minut on parantanut.

Tulevaisuus näyttää aika toivottomalta ja toisaalta pidän toivoa yllä. Olihan minulla sekin spirituaalinen kokemus kerran että soluni tietävät että asiat ovat niin hyvin kuin voivat vain olla. En tiedä voinko luottaa tuohon. Myös ennevisio häistäni ja siitä että vanhenen mieheni rinnalla, tuli joskus mieleeni, ja vastaavan tyylinen ennustus myös toteutui - asuin kauniissa kodissa kahden kissan kanssa, ja tämä tapahtui.

Jos nämä ovat harhoja niin ne tippuvat aikanaan pois. Nyt kuitenkin yritän elää tätä hetkeä. En jaksa katkeroitua elämästäni vaikka vaikuttaa toivottomalta. Traumat ovat tapahtuneet eikä niitä saa pyyhittyä pois. En ole katkera menneisyydestäni, se on toisaalta hyvällä tapaa opettanut minulle paljon. Uskon että hyviä asioita on luvassa ja pidän positiivisen energian yllä. Nyt olen kuitenkin vapaa insestistä ja turvassa ja se on tärkeintä. Voin omalla ajallani eheytyä. Minulla on terapeutti. Vielä kun minua kuultaisiin tässä lääkeasiassa. Uskon että sitten voin ihan hyvin jos tuo lääke päätetään lopettaa. Sitten minua ei haittaa vaikka eheytymisessä kestäisi aikaa. Menen päivä päivältä parempaan kuitenkin.

Harhat ovat siis tippumassa hiljalleen pois ja voin tiedostaa realiteetit enkä tukeutua harhoihin jotka helpottavat oloani. Ainakin tuntuu siltä ettei nyt ole uusia psykooseja tulossa.

Olen monen skitsofrenia diagnoosin saaneen kanssa jutellut ja eivät lääkkeet vaikuta heilläkään mitenkään harhoihin. Yhdellä kaverilla on henkimaailma vahvasti läsnä vaikka hänelle menee lääkitys. Muitakin potilaita on joilla edelleen on samat harhat ja uskomukset. En usko että siis on kyse varsinaisesti skitsofreniasta. Kenties nuo lääkkeet toimivat jos on kyse oikeasti skitsofreniasta mutta muut uskomukset ovat vähän sama kuin se että joku uskoo Jumalaan eikä ole kuitenkaan psykoosissa. Tai uskoo henkimaailmaan mutta kyse ei ole psykoosista. Kenties nuo skitsofrenialääkkeet toimivat aistiharhoihin mutta eivät kaikkiin harha-ajatuksiin. Tämä on minun kokemukseni.

Vaikuttaa toivottomalta

Hieman parempi olo nyt aamusta. Nukuin ihan hyvin ja nyt nautin aamukahvia. Ajatukset kyllä ovat todella sekavat. Puolisen tuntia niin menen aamiaiselle yhteisiin tiloihin.

Ehkä aivoni eheytyvät kaikista näistä lääkkeistä. Ehkä olen vielä vapaa niistä. Ehkä tällekin on jokin tarkoitus? Pakko tukeutua siihen ajatukseen, muuten stressaa ja masentaa liikaa.

Ainakin olen turvallisemmissa oloissa nyt. Tiedän ettei kukaan kutsumaton tule tänne.

Pitää toivoa että yksityisellä puolella minua kuullaan. Varasin ajan. 

Hajottaa päätä

Tietysti kävi näin. Lääkärinkäynti meni huonosti. Lääkeannostusta ei muutettu. Joudun syömään nuo lääkkeet. Varasin ajan yksityiselle puolelle vaikka en tiedä tulenko kuulluksi sielläkään ja maksanko turhasta. Toivon todella että tämä huono olo johtuisi traumoista eikä lääkkeistä.

Olen vieläpä todella yksinäinen. Ei juurikaan kavereita. Sekin hajottaa päätä.

Nyt ei mene hyvin. Yritän lohduttautua jospa tämä olo tasaantuisi tästä. Että ehkä ne on ne traumat mitkä tässä hajottaa eikä lääkitys. Ja yritän siellä yksityisellä puolella puhua näistä lääkitysasioista, vaikka en tiedä, tekevätkö hekään siihen muutoksia.

Pitää yrittää pitää toivoa yllä. Ehkä tässä tulee vielä hyviä päiviä kun kesä tulee. Ehkä tässä kestää vähän aikaa kunnes oloni tasaantuu.

En ole nyt ajatellut mitään spirituaalista ja ne ajatukset ja olot alkavat mennä ohi (että esimerkiksi olisin siirtymässä 10D taajuudelle, alienimissiot, ja niin edelleen). Alan olla järkiintyneempi. Sekin että olisin Jeesuksen seuraaja oli luultavasti harhaa. Mutta ei se poista silti sitä ettenkö voisi tehdä suuria asioita tässä elämässä kunhan olen tarpeeksi terve, eli edelleen pyrin siihen mitä se "missio" oli.

Eilen illasta kärsin kovasta paniikkikohtauksesta

Eilen illasta kärsin kovasta paniikkikohtauksesta. Soitin kriisipuhelimeen ja sitten tukikämpän ohjaajalle. Otin melatoniinit ja aloin hiljalleen rauhoittumaan ja sain lopulta unta ja nukuinkin sitten koko yön juurikaan heräilemättä. Stressiä on ihan liikaa nyt. Ja vaikein osuus on vasta alkamassa - muistaminen. Pakko hidastaa tätä tahtia etten mene psykoosiin kun traumat vyöryvät pintaan. Nyt on siis aika vaikeaa, ja pitkälti johtuu lääkkeestä.

Nautin tässä aamukahvit ja kävin aamuröökillä. Tänään tapaan lääkäriä. Pelkään jo etukäteen ettei minun toiveita lääkkeen vähentämisestä oteta huomioon. Tuntuu että aivoissa yhteydet on katki lääkkeen takia.

Toivon ettei tämä lääke ole tehnyt jotain pysyvää vauriota psyykkisesti.

No, ainakin alan tajuta olevani turvassa kotonani ja kodin ulkopuolella. Se vähän rauhoittaa tätä oireilua. Mutta on musertavaa tajuta miten paljon matkaa vielä on eheyteen. Psyykkinen sietokyky on koetuksella. Joka tapauksessa eilisen jäljiltä vointi hieman kohentui kun käsittelin taas vaikeaa tuskaa.

Eheyteen on vielä matkaa ja kärsin aivan liikaa. Voisin soittaa taas kriisipuhelimeen.

Voin käsitellä raskaimpia traumojani nyt

Olen selvästi psyykkisesti paremmassa voinnissa kun voin käsitellä raskaimpia traumojani nyt. Tämä asunto on turvallinen ympäristö käsitellä kaikkea tapahtunutta niin ettei se toistu enää uudestaan. Se minun pitäisi ymmärtää ja sisäistää ettei traumatisaatio jatku enää ja olen siltä osin vapaa vaikkakin muistot ovat kivuliaita. Että olen turvallisessa paikassa jossa voin omassa rauhassa käydä kaikkea läpi.

En pystyisi tähän jos olisin huonossa kunnossa tai traumojen keskellä edelleen. Yritän muistuttaa itseäni että nyt prosessi on eheyttävä, vaikkakin kivulias, muttei enää tarkoita sitä että tuhoudun kun käyn kaikkea läpi. Elän muistot tietenkin sillä tapaa että tuntuu kuin se hajottaisi vaikka näin ei ole.

Välillä voisin kyllä vain dissosioida koska tämä alkaa mennä naurettavan vaikeaksi tämä psyykkinen vointini. Mutta en enää onnistu pakenemaan kärsimystä. Se täyttää mieleni täysin.

Antipsykoottinen lääke pahentaa psykoosioireita

En saa nukutuksi, uskomukset vaivaavat liikaa. Lähinnä nyt tuo uskomus telepatiasta mistä tiedän ettei se ole totta mutta minulla on tunne että olisi. Olen todella huolestunut lääkityksestä mikä selvästi vain pahentaa tätä. En tiedä koska pääsisin irti tuosta lääkkeestä. Toivottavasti olo tästä tasaantuisi ajan myötä ja ehkä tuo kokemus telepatiasta hellittää kun maadoitun vaikka menisikin tämä lääke. Mutta epäilen että jos se johtuu lääkkeestä niin lääke pitäisi lopettaa että pääsen tästä kokemuksesta irti.

Miten selittää lääkärille että antipsykoottinen lääke pahentaa psykoosioireita? En siedä tätä oloa.

Nyt olen vain yrittänyt vaihteeksi dissosioida itseni kun ei tätä kestä enää. Tuli tuossa myös persoonan vaihdos itsevarmempaan ja rohkeampaan osaan itsessäni. Käytiin porukalla tutustumassa päivätoimintaan ja ahdisti hillittömästi mutta sain jotenkin pidettyä itseni kasassa dissosioimalla. Ja sitten nousi nämä rohkeat osat pintaan. Ne eivät niinkään pelkää asioita joita normaalisti pelkään kun olen vauva- tai taaperopersoonassa missä siis taidan olla suurimman osan ajasta nykyään.

Juttelin pitkään tämän tukikämpän ohjaajan kanssa ja kerrankin sain sanotuksi suoraan ne asiat joita olen pidättäytynyt kertomasta ja se helpotti suunnattomasti vaikka myös hävetti. Lohduttaudun sillä että varmasti terapeutilleni uskallan jatkossa avautua niistäkin, ja ehkä myös täällä ohjaajille. Ainakin se ohjaaja sanoi ettei häntä häiritse puheeni vaikka puhuin aika seksuaalissävytteisistä sekä väkivaltaisimmista muistoista.

Pidättelen vieläkin pahinta kärsimystäni ja laitan suun suppuun etten paljasta mitään siitä. Pelottaa puhua niistä asioista joista haluaisin eniten puhua. Olen tätä pelkoa jo sietänyt riittämiin, aika siis avautua vaikeimmistakin asioista, koska se helpottaa oloani niin paljon.

Nyt voisin yrittää puuhata jotain mukavaa, heittää kahvia, käydä tupakilla, katsoa vaikka televisiota tai vain rukoilla Jumalalta armahdusta näihin synteihin joihin siis itsekin syyllistyin aikanaan kun nautin insestistä syntisesti ja se oli yhtä hekumaa äidin, isän, veljen, ukin, enon, tädin kanssa. Tällaista on pääni sisältö omituisimmillaan nyt.

Liikaa padonnut tuota seksuaalisuuttani ja se on nyt sitten räjähtänyt käsiin että kiihotun mistä vain.

Jotakin hyvääkin tässä päivässä kaiken kärsimyksen lomassa. Olen kokenut paljon maadoittumista, ihan sellaisia jysähdyksiä kehossa kun laskeudun kehooni. Huomenna on lääkärintapaaminen ja keskustelen tästä lääkitysasiasta ja toivon että hän tällä kertaa kuulisi minua ja sitä annostusta laskettaisiin vähän. Alkaa nimittäin olla sietämätöntä tämä tuska tällä lääkityksellä. Pelkään pahoin ettei kuitenkaan onnistu ja joudun sietämään tätä jatkuvaa takaumahelvettiä mikä siis on käynnissä kaiken aikaa.

Pääsin kotiin

Hyvä aamu. Nukuin hyvin yöunet. Join aamukahvit ja nyt katson ohjelmaa ufoista. 

Hoitoneuvottelu muutaman tunnin päästä. Saa nähdä tulenko taaskaan kuulluksi. Tuo lääke ei sovi minulle tällä annostuksella, pienemmällä annostuksella se vielä meni. Olen vihainen kun minut pakotetaan syömään lääkkeitä jotka pahentavat oloa eivätkä lääkärit ota huomioon sitä mitä mieltä olen niistä. Lyön vaikka vetoa että voisin paljon paremmin ilman mitään lääkkeitä. Ja sitten jos näin sanoo, tulkitaan sairaudentunnottomaksi.

Täällä on ihan mukavaa siihen nähden että tämä on sairaalaympäristö mutta kaipaan silti kotiin. Toivottavasti en ole täällä muutamaa kuukautta pitempään. Terapiakin on tauolla nyt kun olen täällä.

Olen taas toivoton mutta yritän pitää toivoa yllä. Lääkitysasiat huolestuttavat. Pää tuntuu tyhjältä ja ontolta. En saa ajatuksistani kiinni. Antipsykoottiset lääkkeet eivät koskaan ole toimineet minulla, niistä on ollut vain haittavaikutuksia, mutta arvaa kuuleeko lääkäri minua tässä asiassa.

Vituttaa mutta en voi tälle asialle nyt mitään. Pitää vaan toivoa että pääsisi pian edes kotiin. Ja kesä tekee tuloaan, se ilahduttaa.

Hoitoneuvottelu meni ja arvatkaas, pääsin heti saman tien kotiin! Tuon ylemmän tekstin kirjoitin ennen sitä, nyt kirjoitan kotonani yöaikaan. En saa nukutuksi uskomuksiltani. Eilen koin kylläkin maadoittumisia mikä oli positiivinen asia. Eräänlaisia jysähdyksiä alas kehooni, siis. Nyt olen taas hyvin huolestunut tuosta lääkkeestä mikä vaikeuttaa oloani. Toivon että pääsisin näistä vaikeuksista mitä se tuottaa, irti, vaikka menisikin tuo lääkitys, mutta en tiedä onko se mahdollista.

Käyn läpi historiaani

Voisin käydä vähän läpi historiaani sen verran mitä muistan.

Vertauskuvallisesti yö alkoi kun synnyin. Isä tuli huoneeseeni, nosti minut kehdosta ja teki minulle jotakin outoa. Dissosioin pois kehostani jo silloin. (En kylläkään ole varma tästä enkä tiedä osaako vastasyntynyt dissosioida.) Äitini ja isäni olivat ympärilläni koskettelemassa minua alueilta jotka ovat yksityisiä. En ole ihan varma miten reagoin tähän, yhdistinkö sen vanhempien rakkauteen vai tajusinko jo silloin että tässä on jotain väärää. Pystyn muistamaan jotenkin että se kuitenkin oli jotakin omituista mitä en ihan ymmärtänyt, mistä on kyse. Äiti ja isä antoivat minulle suuseksiä.

Kolmivuotiaana alapäähäni sattui ja kävelin puolelta toiselle vaappuen kun oli niin kipeä alapää.

Halusin jo päiväkoti-ikäisenä kuolla. Lähdin kodista itkien ja raivoten ja ajattelin hypätä auton alle koska äiti ei rakasta. Sanoin äidille että olen adoptoitu koska hän ei rakasta minua. Äiti vastasi että on minut itse synnyttänyt ja rakastaa. Halusin niin ottaa tuon vastaan mutta siinä ei ollut tunnetta.

Olin vuoteessani kuuden vanhana ja tuijotin edessäni olevaa kaappia ja kuvittelin sen möröksi. Tuijotin tätä mörköä pitkään ja siedätin itseäni pelon tunteelle. Sitten kun alkoi pelottamaan liikaa, lopetin ja menin nukkumaan. Sen ikäisenä myös muistan yhden raiskauksen aika tarkasti. Kamppailin vastaan, sätkin ja potkin, kunnes lamaannuin ajatellen että ihan sama, millään ei ole enää mitään väliä. Jälkeenpäin olin raivoissani. Ajattelin etten enää koskaan voi olla iloinen.

Olin yhdentoista vanhana todella sekavassa kunnossa. Hymyni muuttui erilaiseksi. Ennen se oli vielä niin sanotusti normaali mutta murrosiän kynnyksellä hymyni muuttui samanlaiseksi kuin isällä - sellainen vino hymy ja niin sanotusti pilkettä silmäkulmassa. Vihasin tuota hymyä ja vihaan sitä edelleen. Se on se hymy kun isäni esineellistää ja katselee minua salaa silmäkulmasta.

Olin räjähtänyt kun olin yhdentoista vanha. Kohottelin kulmiani vitsikkäästi, nuolin suupieliä, revin hiuksia peilin edessä ja irvistelin. Ilmaisin siten pahoinvointiani. Ja yritin myös näyttää niin rumalta kuin vain voin jos raiskaukset päättyisivät siihen. Se sekoilu ja pelleily oli lopulta sitä että kun isä on päälläni, potkin ja sätkin holtittomasti ja irvistelen rivosti kun menetän järkeni siinä miten minua raiskataan. Joskus tuijotin isää läpitunkevasti silmiin samalla kun hän raiskaa minua. Joskus vihaisena, toisinaan hymyilin hänen hymyään ja tuijotin häntä. En kai halunnut olla enää kaunis tyttö ja kaunis minä ja suojauduin muuttumalla isän kopioksi.

Kolmetoistavuotiaana olin maniassa ja pukeuduin liian paljastavasti. Neljätoistavuotiaana olin syvästi masentunut ja pukeuduin peittävästi.

Yhdeksänneltä luokalta en muista muuta kuin TET-jaksot ja kevätjuhlan sekä sen että kuvailin oloani niin että katosin.

Muistan parhaiten lukioajat. Olin pakkomielteinen tyttöystävän saamisesta. Silloin taisi minulla ja äidillä olla jotain romanttista viritelmää. Se äidin hyväksikäyttö heijastui siihen että halusin tyttöystävän. Tiedän, että traumasta voi tulla fetissi jos sitä ei saa käsiteltyä. Näin minulle on kai käynyt äidin suhteen. Mutta luotan siihen että pääsen äidinkin traumatisaatiosta yli. Ja ehkä sitten havahdun olemaan heteroseksuaalinen pikemminkin kuin naisiin päin. (Minua jotenkin surettaa hirveästi jos olisin lesbo eikä se vaan tunnu hyvältä tai oikealta.)

Seitsemäntoistavuotiaana kaikki alkoi nousta pintaan. Lomamatkalla oli tilanne kun koin että isä katsoi hameeni alle. Jähmetyin paikalleni enkä uskaltanut liikkuakaan. Tuon jälkeen en enää luottanut isään.

Se alkoi lukion toisen vuoden alussa oppitunnilla. Kehoni hiljalleen täyttyi mielihyvästä joka levisi alapäästä vatsaan, sieltä selkään ja lopulta kasvoihin niin että kasvoja kuumotti. En ajatellut sitä sen erityisemmin kuin että tuntuu miellyttävältä. Olin todella energinen myös. Päässäni jostain syystä toistui yhä uudestaan sana utopia. No, utopiaa tämä nykyinen elämäni on verrattuna siihen mitä se on ollut joskus.

Tuota kiihottuneisuutta kesti pari kuukautta kunnes se loppui. Se oli kaikkea muuta kuin miellyttävää, lopulta, todella sekavaa ja ahdistavaa kun se jatkui 24/7. Päädyin siinä sitten sairaanhoitajan juttusille ja lopulta ensimmäiselle osastojaksolleni. Katselin osastolla ikkunasta yöhön ja päätin korjata kaikki epäkohdat elämässäni. Siitä alkoi tämä matka jolla nyt olen, matka eheyteen. Päätökseni piti. Aloin työstämään kaikkea mikä oli pielessä. Opettelin itserakkautta. Se on ehkä se kaikkein tärkein asia ja muuta ei nyt tule mieleen.

Kun olin kahdenkymmenen vanha, tapasin tulevan exäni. Tutustuimme ryhmässä mielenterveyskuntoutujille. Siellä hänestä ensivaikutelma oli synkkä mutta sympaattinen ja minulla heräsi vilpitön halu nostaa hänet pois synkkyydestä missä hän on. Myöhemmin huomasin ihastuneeni häneen. Minä olin se joka teki aloitteen. Hän totesi että hulluutta, ei ole ihastuttava ihminen. Me tapasimme minun luonani ja myöhemmin hänen luonaan missä hän kertoi exänsä itsemurhasta ja itki. Minä lohdutin häntä. Seuraavan yön nukuin hänen vieressään. Aamulla hän sanoi liikutuksen lomasta minulle että en käsitä miten kiitollinen hän oli kun sai herätä vierestäni. Hymyilyttää muistella näitä aikoja kun vasta tutustuimme. Hän on minulle kaikkein tärkein koskaan ja on sitä edelleen.

Jäin vuodeksi hänen luokseen asumaan. Olimme symbioosissa. Sen vuoden muistan paremmin. Meillä oli hauskaa yhdessä. Teimme kaikenlaista. Ja hän sai paremmin nukuttua minun vieressäni kuin yksin - hän kärsii uniongelmista. Jos hän näki painajaista, herätin hänet ja halasin tiukasti ja aika pian hän sai uudelleen unta.

Vuonna 2013 se tapahtui - ensimmäiset takaumat. Olin exäni luona sohvalla meditoimassa kun havaitsin että jotenkin suojaudun joltain. Höllensin tätä suojausta ja päähäni pamahti kuva miehestä huoneen ovella ja tieto että se aikoo tehdä jotain pahaa ja väkivaltaista. Sitten uppouduin eräänlaiseen pehmeyteen, oloon, ettei mikään voi hetkauttaa minua suuntaan tai toiseen, ja se ikään kuin ehkä valmisteli minut takaumille jotka sen jälkeen tulivat. Kävin muutaman raiskauksen tarkasti läpi, mutta en enää muista niitä.

Vointini romahti sen jälkeen. Olin ollut aiemmin vielä aika tasainen mutta kylläkin masentunut ja takaumien myötä sekosin.

Vuonna 2014 aloin kokea iloa ja onnea jollaista en aiemmin ole kokenut. Olin ehkä maniassa mutta silti tyytyväisempi kuin koskaan, terveelläkin tavalla.

Sen jälkeen olen hiljalleen kokenut tätä järkiintymistä. Kykenen puhumaan selkeästi - oli kausi kun puheestani ei saanut mitään selvää, juuri niihin aikoihin kun aloin muistamaan.

Sitten tuli nämä kuolemanpelot. Että minut halutaan hengiltä. Sen jälkeen kymmenisen vuoden ajan elämäni oli yhtäjaksoista pelkoa mistä puolet ehkä oikeaa vaaraa ja puolet kuviteltua vaaraa ja takaumaa vaarasta. En mene näihin sen tarkemmin nyt tässä.

Nykyhetken tilanne. Tiedän että jos joku vaara oli, on se ohi. Olen huolehtinut turvallisuudestani. Olen saamassa oman itseni takaisin. Tiedän kuka olen ja pidän itsestäni. Olen saanut terapeutin ja muutakin apua. Paljon on käyty läpi ja matka jatkuu. Tästä tulee varmasti hyvä kesä. Osaan riemuita pelkästään siitä että elän ja olen olemassa. Ja ymmärrän että kaikki tuo väkivalta oli väliaikaista ja nyt saan rauhassa eheytyä. Eikä tämä prosessi enää tuhoa minua, vaan kaikki tuska on eheytymistä. 

Sen jälkeisistä vuosista on vähän hankalaa kertoa kun en muista kunnolla mitä tapahtui milloinkin ja siinä on niin paljon kerrottavaa. Mutta sen jälkeiset vuodet ovat olleet todella spirituaalisia täynnä oivalluksia ja henkistä kasvua. Olen kiitollinen että olen tässä nyt. Olen saamassa itseni kuntoon.

Toivoa on ja toivo elää niin kauan kuin elää

Tämä päivä alkoi ihan hyvin. Olen nukkunut päikkärit ja juon nyt kahvia musiikkia kuunnellen.

Hetkittäin tulee sellainen maadoittuneempi olo että olen kiitollinen. Terveempi olo. Minä todella tervehdyn! Tunnen ihanan kehoni sisältäpäin. 

Sisäistin sen astetta paremmin että olen turvassa. Kotini on turvallinen.

Yritän tavoittaa ajatuksiani mutta mieli on hiljaa. Lääkkeen sivuvaikutuksia.

Mitä sanovat menneet osat? Emme tahdo muistaa koska sitten emme pysty elämään arkea. Mitä jos sanoisin noille osille että nyt on oikea hetki muistaa eikä se johda insestin uudelleen toteutumiseen? He huokaavat syvään - tai minä huokaan syvään - helpotuksesta. Ja osani integroituvat.

Naurattaa ja hymyilyttää. Kaikki on täydellisesti juuri näin.

Mitä menneillä osilla on sanottavaa? Minä istun nurkassa ja odotan kunnes riita loppuu. Olen lapsi. En poistu täältä ikinä. Täällä kyhjötän yksin. Hänelle sanoisin että riita ohi, turvallista tulla esiin.

Itken syvältä sielustani ja kiitollisuutta että insesti on päättynyt ja nyt olen vapaa elämään haluamaani elämää. Tätä joku osa minussa nyt ajattelee.

Insestissä kaikki on ollut lopulta kiihottavaa kun olen hyväksynyt sen todellisuuden että tämä jatkuu aina. Naurattaa. Olin niin seksikäs omastakin mielestä miten viettelin miehiä. Ah, seksiä veljen kanssa, parasta. Huokaan syvään. Onneksi ne osat eivät enää hallitse jotka saavat tästä nautintoa.

Neljätoistavuotias itkee kun veli ei ole poikaystävä ja kun tajuaa että se on oma veli johon on rakastunut. Sitä myös pelottaa oma mielenterveys.

Kuusitoistavuotias nautti äidin kanssa seksistä ja halusi epätoivoisesti tyttöystävän.

Mikä minä olen, mitä tapahtuu, missä olen, miksi on näin, toistelee pieni mielessään ja haahuilee ympäriinsä. Hän on surullinen.

Vaikka minulla olisi kuinka rankka historia ollut niin riemuitsen sitä että olen edelleen elossa ja nyt voin tehdä elämästäni parasta mahdollista. Vaikka minulla on vielä pitkä matka edessä eheyteen, riemuitsen niistä hetkistä kun vointini on ihan okei. Sekin on jo paljon minulle.

Toivoa on ja toivo elää niin kauan kuin elää.

Tästä kaikesta vastoinkäymisestä muodostuu vielä tietoa. Ja se on kiehtovaa. Voin sillä tiedolla antaa oman panokseni maailmalle. Tiedän omakohtaisesti paljon pahuudesta ja mielen sairauksista sekä tabuista.

Vihaan tätä sukua ja perhettä. Nyt on turvallista myös olla vihainen. Se ei johda pahempaan väkivaltaan.

Onneksi olen turvallisessa paikassa mihin perhe ei pääse enää.

Mitä seuraavaksi? Olen risteyksessä. Tai punaisissa valoissa ja odotan. Odotan, mitä seuraavaksi? Mihin suuntaan nyt? Insesti on totta ja sisäistän sen. Mihin sitten menen? Jännittävä tyhjyyden tunne.

Miksi en muista vieläkään? Koska sitten olen ylikiihottunut ja pelkään olla kiihottunut. Tämä. Miksi pelkään olla kiihottunut?

En tule enää raiskatuksi kenenkään taholta.

Oikeasti, wow, mitä olen läpikäynyt. Tarina urheudesta, synnistä ja lankeamuksesta, tarina intohimosta ja vaaratilanteista. Olen todella elänyt elämääni jos jotakin hyvää on etsittävä, niin on tapahtunut kaikenlaista kamalaa mikä nyt jälkeenpäin on vain kiehtovaa. Se suunnattoman suuri haikalaparvi kirkkaassa meressä. Ensin täytyi olla keskellä sitä, kokemassa se kaikki pahuus, ja vasta sitten voin olla sen yläpuolella sitä ihaillen. Jos en olisi ollut keskellä parvea nälkäisiä haikaloja, en tietäisi, miltä se tuntuu. Jos aina olisin nähnyt sen ylhäältä päin, tietäisin vain, miltä se näyttää.

Muistan toisenkin unen. Siinä meidän perhe oli rakennuttanut ison rakennuksen, oikeastaan akvaarion, joka oli lasinen ja jossa oli myös puhdasta vettä muttei kaloja tai kasveja. Istuimme ison, raskaan puisen pöydän ympärillä nauttien päivällistä. Kaikki olivat hiljaa, ja istuimme kaukana toisistamme. Oli jonkinlainen lopun tunnelma. Sitten menimme lahjapuotiin ja äiti totesi että tästä tuli yllättävän hyvä.

En ole oivaltanut mitä tuo uni tarkoittaa, mutta kenties suoritukseni on se mikä on yllättävän hyvää.

Asiat tulevat vielä järkiintymään. Toistaiseksi on vain sumu ja epämääräinen tuska. Aika vähän muistoja on kirkkaina, kuten haikalat unessani. Pitkä matka varmasti vielä siihen että näkisin parven kaikkeudessaan.

Rakastan tuota säätä kun on jo kevään tuoksua ilmassa. Tämä on minulle uudelleensyntymisen kausi. Ymmärrän että historiani on todella historiaa ja saan elää hyvää elämää. Uusi alku on tässä ja nyt.