Tässä pieni novelli jonka nopeasti kirjoitin:
Tyttö istuu yksin huoneessaan polvet koukussa miettien. Hän katsoo ikkunasta syvään pimeyteen ja tuntuu sulautuvansa yhteen sen kanssa. Tyttö välttää katsomasta ovea ja miten se pian taas avautuu. Hän pohtii onko tuolla ulkoavaruudessa joku joka kuulee hänen hätänsä? Miksi hänet tiputettiin tälle planeetalle kärsimään? Tyttö kurtistaa kulmiaan ja koittaa kuulostella onko joku tai jokin tulossa hänen huoneeseensa. Hän yrittää aavistaa ennalta niiden aikeet, mörköjen aikeet jotka aina öisin saalistavat. Tyttö käpertyy peittoihin ja sulkee silmänsä kun epämääräiset kuvat alkavat tulvia hänen mieleensä. Siellä on puhdasta pahuutta, itse Saatana ja armeija demoneita. Tyttö avaa silmät hädissään ja etsii katseellaan jotakin turvallista tästä huoneesta mutta koko huone on kuin verhoiltu pahuudella ja turvattomuudella. Tyttö alkaa nyyhkyttämään hätäänsä ja käpertyy entistä tiukemmin peittoihin. Mene pois paha, tule takaisin hyvä, mene pois paha, tule takaisin hyvä... Tyttö toistelee mielessään silmät kiinni puristettuina. Sitten hän säpsähtää. Joku tai jokin juuri avasi huoneen oven. Tytön sydän jyskyttää rytmikkäästi ja hänen silmänsä ovat laajentuneet kauhusta. Se joku tai jokin kävelee nyt hiljaa hänen viereensä ja istuutuu sängynlaidalle. Tule takaisin hyvä, mene pois paha, tule takaisin hyvä, mene pois paha... Se joku tai jokin koskettaa kevyesti hänen reittään ja hän räjähtää. Jokin eläimellinen selviytymisvaisto ottaa vallan ja tyttö menettää hermonsa tunkeilijaan. Hän heittää peitot pois yltään ja irvistää. Tunkeilija ei välitä. Se vain hymyilee ja tyttö näyttää sille kieltä. Se alkaa puhumaan hempeitä, miten paljon rakastaa sinua ja miten ihanaa olisi jos suudeltaisiin. Tyttö on hämmennyksen ja raivon vallassa. Ei rakkaus tätä ole! Vai onko? Tyttö päätyy irvistämään uudestaan ja sähisee hampaittensa välistä tunkeilijalle. Tyttö sanoo painokkaasti: ei. Tunkeilija työntää kasvonsa lähietäisyydelle ja tuijottaa mustilla silmillään suoraan tytön sieluun. Tyttö vastaa katsekontaktiin yhtä intensiivisesti. Näin he ovat hetken, sekunnit kuluvat, ja tyttö tuntee miten pahuus imeytyy tunkeilijan silmistä häneen, mutta hän pysyttelee lujana. Jos hän onnistuu tässä niin tunkeilija luovuttaa ja lähtee, sen tyttö on oppinut, joten hän pitää katseensa vakaana ja tuijottaa Saatanaa silmiin. Yllättäen se nyökäyttää päätään, nousee ja poistuu huoneesta oven sulkien. Tyttö huokaisee syvään helpotuksesta. Tällä kertaa tunkeilija ei tehnyt tämän enempää. Tyttö katsoo uudestaan ikkunasta yötaivaalle ja haaveilee että avaruusalus tulisi ja kaappaisi hänet pois tältä planeetalta mikä on kylmä, likainen ja saastunut pahasti. Tyttö ei ymmärtänyt ihmisten logiikkaa, saastuttaa arvokasta luontoa, tuhota itseään päihteillä ja kohdella lapsia kaltoin. Tyttö ei vain ymmärtänyt ja siksi hänestä tuntui että hän kuuluu jonnekin muualle. Hän purskahtaa itkuun. Hän itkee kaikkien niiden vuoksi jotka kärsivät elämässään ja alkaa rukoilemaan Jumalalta pelastusta. Jumala on hiljaa kuin tähdet yötaivaalla. Tyttö käpertyy jälleen peittoihin ja sulkee silmänsä miettien millaista on sillä planeetalla mistä hänet lähetettiin tänne kärsimään. Tyttö tiesi oman roolinsa. Hänen tuli kokea pahuus omakohtaisesti jotta hän myöhemmin auttaisi muita, tai jotain sellaista. Tyttö tunsi syvällä sisimmässään että hänellä oli merkitystä tässä maailmassa kunhan hän selviäisi öistä ja tunkeilijasta joka jokainen yö tuli hänen huoneeseensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti