Pahinta aikaa elämässäni kun sekosin totaalisesti

Täällä osastolla oli pieni tilanne. Yksi todella huonovointinen potilas vietiin kovakouraisesti pois. En ymmärrä näitä mielisairaalaan käytäntöjä. Huonovointisia ihmisiä kohdellaan kaltoin kun varsinkin he tarvitsevat ymmärrystä ja kilttiä kohtelua. Tiedän tämän kutosluokalta, olin silloin itsekin tärähtänyt. 

Miksi yhteiskunta toimii niin huonosti ihmisiä kohtaan jotka vaativat eniten apua? Ihmisille nauretaan tai ollaan epäystävällisiä. Toisaalta jotkut saavat empatiaa, onneksi. Mutta miksi toisille vain vihastutaan? Se särkee. 

Ymmärrän toisaalta tuon käytöksen, miksi huonovointiset ihmiset herättävät hilpeyttä. Onhan se vähän koomista. Mutta se satuttaa kuitenkin. Pitäisi olla kohtelias. 

Nyt käyn kutosluokan traumoja läpi. Ne ovat ehkä elämäni pahimmat. Tältä minä näytin. Olin todella sekaisin. Irvistelin, ilmeilin, revin hiuksia peilin edessä... Kävelin kadulla irvokas hymy kasvoilla ja ihmiset kirjaimellisesti juoksivat pakoon tai kauhistelivat minut nähdessään. Todellisuuteni oli vähintäänkin kummallinen. Ihmiset tuntuivat vastaavan katseeseeni juuri kuten ajattelin heidän vastaavan. Kuin olisin hallinnut maailmaa ajatuksen voimalla. Muistelen että minua kohtaan oltiin myös todella vihamielisiä. Luokassa muut lapset hirnuivat naurusta ilmeilleni. Raiskaukset silloin olivat vähintäänkin irvokkaita. Sätkin ja potkin ja sekosin täydellisesti ja ilmeilin ja nauraa hirnuin maniassa silmät päästä pullistuen. Se aika elämässä satutti syvästi. 

Kuvittelin olevani hyvinvoiva, että se olisi ollut parasta aikaa elämässäni. Päinvastoin. 

On hyvin puhdistavaa viimein avautua tästä.