Uuden alku

Tämä päivä on alkanut hyvin. Juotiin vappusimat ja kahvit ja syötiin munkkia. Ensi viikolla minulla onkin sitten synttärit. Täytän 33v. Odotan innolla. Ajattelin yllättää muut asukkaat kakulla. Ehkä syntymäpäivä merkitsee minulle tänä vuonna uuden alkua ja eheytymistä. 

Minulla on seksuaalisen hyväksikäytön historia. Alan hiljalleen myöntää sen. Se on edelleen hävettävä asia lapsi- tai teiniosilleni vaikka aikuinen ei häpeile. En ole syyllinen mihinkään, minä en ole se kenen pitäisi hävetä.

Olen kyllä ehkä ollut itsekin joskus tekijän roolissa. Kun tarpeeksi ärsyttää niin kuka tahansa pystyy väkivaltaisiin tekoihin. Kadun kyllä näitä asioita jos ja kun itse olin se joka hakkaa ja raiskaa. En olisi saanut tehdä sitä vaikka itse olin enimmäkseen uhrin roolissa ja minua kohdeltiin väärin. Ei se oikeuta ketään olemaan väkivaltainen vaikka itseään kohdeltaisiin väkivaltaisesti. Onneksi pystyn kestämään kipua hyvin, henkistä ainakin ja fyysistä en niinkään, niin että en varmaankaan ollut kovin usein itse se jolla päässä napsahtaa.

Hyvä päivä tosiaan. Ei juurikaan stressinaiheita. Vähän lääkitys stressaa mutta ehkä sekin asia vielä järjestyy. Entä jos murehdin ihan turhaan? Laajemmasta mittakaavasta katsottuna voi olla että murheeni lääkityksen suhteen on vähäinen taikka turha.

Menen kohta kaverin luokse kahvittelemaan. Nyt nautin vain olostani. Nautin siitä että säät lämpenevät. Nautin elämästäni tällaisina hetkinä ja osaan olla myös kiitollinen siitä kun menee hyvin kun oli se pari viikkoa todella raskasta musertavine huolenaiheineen.

En ota huoliani ja murheitani enää niin musertavina, sen opin tuon kautta. Minun ei tarvitse paisutella niitä päässäni mahdottomiin mittasuhteisiin. Tämä myös on varmaan jotain minkä turvallisen lapsuuden eläneet osaavat vaistomaisesti mutta minun on täytynyt todella harjoitella sitä etten ota asioita turhan raskaasti. Välillä tuntuu että muserrun sen stressin alle ja olen täynnä paniikkia.

Ihanaa olla minä, ihanaa olla elossa, ihanaa omistaa oma kaunis koti, ihanaa olla turvassa täällä.

Minulla on nyt erikoisia kehomuistoja aktivoitunut. Kehossani kaikkialla on sellainen pistelevä tunne ja eräänlainen häiriintynyt lämpö joka tuntuu jotenkin märältä sekä jonkinlainen paine kaikkialla. Keho purkaa traumaa ihan itsestään eikä minun tarvitse tietoisesti ajatella mitään.

Katsahdin peiliin ja olin mielestäni ihan nätti. Vaihteeksi näin! Yleensä en ole näin tyytyväinen ulkonäkööni. Vielä saan oman kehoni takaisin ja en dissosioi kehoani ja ilmeitäni niin tulen vielä näkemään itseni kauniina kaikin puolin, olen varma siitä.

Suunnittelin että sitten kun minulla on ystäviä enemmän, voisin muuttaa täältä tukikämpästä kaksioon vuokralle. Sitten en joutuisi olemaan yksin niin voisin hyvin asua ei-tuetusti. Voisin myös hankkia asunnon johon saa ottaa koiran josko sitten minulla olisi toimintakykyä huolehtia koiranpennusta. Yksi iso haave toteutuisi, oma koira.

Haaveilen muutenkin tulevaisuudesta. Uskon että hyvää on luvassa eikä koskaan enää vastaavanlaisia vaikeuksia mistä kärsin lapsuudenkodissa.

Näin taas jotakin unta jossa tekijät jäivät kiinni itse teosta - tähtäsivät minua aseella - ja minua oltiin haastattelemassa lehteen tai johonkin. Herään näistä unista aina vähän surullisena tietäen ettei se mahdollisesti koskaan toteudu. Mutta toivoisin sitä kyllä.

Tiedän että minusta ei välttämättä koskaan tule kuuluisaa. Mutta toivoisin sitä. Tuntuu vain että julkisuus ja se työ mitä siellä tekisin, on kotini, paikka mihin todella tunnen kuuluvani. Yhdessä turrimiitissä kävi kuvaajat ja olin innoissani. Se mystisesti, suorastaan, tuntui siltä että tämä on se maailma johon kuulun. Haluan olla vaikuttamassa positiivisesti ja auttamassa maailmaa. Sitä en tiedä missä mittakaavassa voin vaikuttaa mutta ainakin jollain tapaa voin, ja voin jo nyt vaikuttaa tätä blogia pitämällä.

Haaveilen siitä omaelämäkerrasta mutta en tiedä miten olisi mahdollista kirjoittaa sellainen ja onko se ollenkaan mahdollista, mutta elättelen toivoa. Jos en voi kirjoittaa niin enköhän totu siihen ja voi elää silti ihan hyvää elämää. Se kirja vain tuntuu siltä että se olisi elämäni tärkein työ ja tulisi antamaan lukijoille paljon mielenkiintoista kuvausta tabu teemoista, maailman pahuudesta ja hyvyyden voitosta.

Jos en koskaan ole julkisuudessa mitenkään niin ehkä elän silti ihan hyvän elämän. Voin kyllä jo tyytyä vähempäänkin. Nykyisin osaan iloita aika yksinkertaisista asioista paljon, kuten vain kahvikupillisesta tai savukkeesta ulkona auringossa. Minulle riittää myös se, että olen ja sisäistän olevani turvassa. Se on jo todella paljon.

Määrätietoisesti menen sitä kohti että voin vielä julkaista tästä kirjan, joko sitten anonyyminä, taiteilijanimellä tai "fiktiivisenä" romaanina. Jotenkin minä vielä sen kirjan kirjoitan, keksin kyllä keinot. Mutta mieluiten kirjoittaisin ihan omalla nimellä ja naamalla. Se vaan ei välttämättä ole mahdollista. Pitäisi kaiketi tekijät ensin tuomita ja miksi he tunnustaisivat? Sen osalta vaikuttaa toivottomalta mutta menen määrätietoisesti eteenpäin enkä anna vastoinkäymisten lannistaa! Jotenkin kaikki vielä tulee onnistumaan kuten haluan!

Tämä kesä on minulle uuden alku. Astun eräänlaiseen tyhjiöön jossa pohdin, mitä seuraavaksi? Jatkan elämän elämistä ja tavoittelen haaveitani.

Ainakin osa haaveistani voi vielä toteutua, kuten se oma koira. Ja ehkä voin löytää rakkauden ja ystävyyden. Siitä julkisuudesta ei tiedä, tuleeko sellaista, ja olisin kyllä vähän pettynyt jos ei tule koska se antaisi niin paljon erilaisia mahdollisuuksia. Voisin pysähtyä juttelemaan ventovieraiden kanssa jos minut tunnistettaisiin kadulla, voisin tavata muita julkkiksia ja käydä kiinnostavia keskusteluja heidän kanssaan, voisin auttaa maailmaa lahjoittamalla paljon rahaa hyväntekeväisyyteen, voisin toimia vaikuttajana ja autella kaikessa, ja saisin tehdä unelmaduuniani esimerkiksi leffojen ohjaajana ja käsikirjoittajana, kuvataiteilijana, kirjailijana, artistina... ja lista jatkuu. On niin paljon mitä tahdon tehdä! Ja melkein kaikkiin unelma-ammatteihini liittyy jonkinlainen julkisuus, jos tahdon menestyä aloilla joilla työskentelen. Se vain tuntuu minun maailmaltani tehdä arvokasta työtä jossa voin etenkin auttaa muita jollain tavoin, antaa ihmisille jotakin arvokasta.

Onneksi olen suhteellisen nuori vielä. Onneksi sairastuin alaikäisenä, seitsemäntoistavuotiaana. Olen pitkän matkan kulkenut tähän missä nyt olen ja pitkä matka edessä. Mutta selviän. Tulen vielä olemaan hyvin onnellinen. Seuraan viitoitettua polkua, johdatusta, se vie minut perille sinne missä haaveeni voivat toteutua.

Tässä selfie. Muokkasin itselleni blondit! Mitä pidätte? Hauskaa päivää teille jokaiselle!