Hajottaa. Miksei kukaan kuullut huutoani? Itkin kärsimystäni yössä. Huusin niin lujaa että varmaan kaikki kuuli mutta kukaan ei puuttunut. Minut jätettiin yksin kärsimään.
Se on ohi oikeasti. Mutta mitä nyt?
Kärsin liikaa ja sitten teen niitä mielenvikaisia ilmeitä ja voin entistä huonommin.
Kärsimykseni näyttäytyi räikeästi vielä murrosikäisenä. Ilmeilin ja irvistelin pahaa oloani pois. Se oli "hugailua". En tiedä mistä sana huga tuli. Voi olla että olen hokenut päässäni "hullu mä kuolen" ja siitä vääntänyt hugan.
Voin nyt purkaa pahaa oloani juuri kuten tahdon, kun olen kotonani! Voin vaikka ilmehtiä eikä ole ketään katsomassa kieroon. Voin puhua itsekseni ja voin huutaa (niin ettei naapurit häiriinny kuitenkaan). Voin venytellä kehoani ja koskea sitä.
Itkettää. Se kaikki paska on ohi nyt ja olen hetki hetkeltä kauniimpi taas.
Saan kaiken mitä olen halunnut vielä elämältä?
Nyt hajottaa lähinnä lääkitysasiat, muuten menee ihan hyvin. En ole varma johtuuko tämä oireilu lääkkeistä vaiko traumoista mutta syytän lääkettä. Lääkäri on kanssani eri mieltä siitä tarvitsenko tuota lääkettä. Mutta jos oikein ymmärsin, minulla on oikeus kieltäytyä lääkkeestä, itsemääräämisoikeus. Otan sen seuraavalla lääkärintapaamisella puheeksi.
Tuotan kyllä ihan selkeää puhetta mutta mieli on joko autio taikka sitten päähän virtaa sekavia sanoja eikä ajatus ole mitenkään selkeää. Pelkään että tämänkin lääkäri tulkitsisi niin että lääkeannostusta on nostettava vaikka asia on pikemminkin päinvastainen.
Luin vanhoja päiväkirjamerkintöjä ja minulla on ilmeisesti ollut tällaista jo puolen vuoden ajan vähintäänkin. En muistanut että se on ollut tätä niin kauan.
Yritän ajatella jospa tällekin on jokin merkitys kokonaisuudessa ja se ajatus vähän lohduttaa vaikkakaan en tiedä kuinka totta se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti