En sisäistä vieläkään

Ei, ei, en halua muistaa, sanovat osani. Kyllä, kyllä, tahdon muistaa, sanoo aikuinen minä. Olen kuvitellut että olisin jo valmis muistamaan mutta ehkä en olekaan. 

Pakko se on kai hyväksyttävä se tosiasia että insestiä oli. En ihan haluaisi hyväksyä sitä, tai menneet osat eivät halua. 

Edelleen menee tavallaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kun totean että insestiä oli. En vain saa ymmärrettyä sitä. Ehkä minua pelottaa tiedostaa totuus? 

Jos muistan nämä traumat niin sitten... Mitä? En saata muistaa koska...? Liian pahoja asioita muistettavaksi. En siedä elää muistojeni kanssa. 

Jos muistan niin räjähdän täydellisesti. Se ajatus minulla on jäänyt kuudennelta luokalta. Entä jos en räjähdäkään?

Tässä minä olen. Istun naapurin parvekkeella kirjoittamassa tätä tekstiä. Nautin aurinkoisesta säästä. Olen olemassa. Kirjoitan traumoista. Mistä traumoista? Enhän edes ole harrastanut seksiä! Olen ikäänkuin itseni vieressä nyt, puhumassa. Dissosiatiivinen kokemus. Nykyisellään on asiat niin hyvin mutta puolet ajasta elän mennyttä läpi.