Alkoi pelottamaan ihan vitusti että tämä on oikeasti totta, tämä insesti. Tunnen maadoittuvani tähän todellisuuteen. On pahuuden ja hyvyyden välinen kamppailu, ja on yksinkertaisesti törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Asia saa oikeat mittasuhteet eivätkä ne lähde käsistä, paisu mahdottoman suuriksi, juuri sellaisiksi että on Helvetti ja on Taivas ja on hyvää ja pahaa, demoneita ja enkeleitä. On vain tapahtunut rikos. On vain tapahtunut trauma.
Palaudun hiljalleen kehooni. Palaudun todellisuuteen.
Minun perheeni ja sukuni seksuaalisesti hyväksikäyttivät minua ja olen menettänyt järkeni ja sitä kautta varmaan psykoosissa. Tilanne on riistäytynyt käsistä, pahoinvointi lisääntynyt vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän.
Nyt minä tunnustan: isäni seksuaalisesti hyväksikäytti minua. Tunnustan sen itselleni. En voi kiistää sitä. Äitinikin sekä veljeni tekivät sitä ja moni muu sukulainen.
Pelkään ettei minua uskota koska tilanne on niin absurdin kuuloinen. Ja juuri siksi tarvitsisin kipeästi kuulijaa joka ymmärtää. Koska tilanne meni näin pahaksi.
Myönnän, hyväksikäyttö on totta.
En halua tähän kuulla enempää epäilyjä, minun kun on muutenkin vaikeaa kuunnella itseäni ja sitä minkä tiedän tapahtuneeksi, että jos sinä lukija nyt ajattelet nyt että kuvittelen, toivon, että et sano mitään. Juuri tällaisten epäilevien kommenttien takia moni uhri ei uskalla hakea apua, jos kaikkialla tyrmätään syytteet. Se, että ei ole todisteita, ei tarkoita etteikö rikos olisi tapahtunut.
Olen selvinnyt hienosti pahimmasta helvetistä. Olen ymmälläni. Nyt voin elää.
Hengitän happea. Olen kehossani, kodissani, ja täysin turvassa. Haluan itkeä. Itkisin kiitollisuuttani elämästäni. Miten saan vielä ihan kelvollisen elämän. Minä todella tulen eheytymään vielä ja tämä on taas uusi alku, kun sisäistän tällä tasolla tapahtuneen.
Tämä prosessi ei ole hajottava, se on eheyttävä. Olen todellakin eheytymään päin. Ja suunta on ylöspäin. Miten edes pukisin sanoiksi tämän miten kiitollinen olen ihan vain siitä että olen turvassa sukulaisilta? Se riittää minulle. Se riittää että olen turvassa ja saan elää tasapainoista arkea. Minulla on terapeutti jonka kanssa voin puhua asioista niiden oikeilla nimillä, voin mennä pahimpiin, häpeällisimpiin muistoihin myös. Minulla on turvallinen, kaunis koti. Riemuitsen olemassaolostani koska olin lähellä kuolemaa. Elämä on hyvää nykyään.
Ja toistan sen, minä todella eheydyn. Vaikka välillä olisinkin toivoton, tulen eheytymään. Se on pysähdyttävä oivallus täynnä kiitollisuuden kyyneleitä kaikesta kärsimästäni tuskasta. En kadu mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti