sunnuntai 5. lokakuuta 2025

Universumien Tomu

Aloitin lukemaan suosikki kirjatrilogiaani, Universumien Tomu.

Omistan nuo kolme kirjaa jo lapsuudesta saakka. Olen violetilla tussilla kirjoittanut nimeni niiden etusivuille. Jostain tuntemattomasta syystä jo lapsena kiinnyin kovasti noihin kirjoihin. Ne ovat fantasiaa, kertovat maailmasta jossa ihmisillä on daimonit, sielu eläimen muodossa, ja muista maailmoista, kuten meidän, joissa daimoni, eli sielu, on ihmisen sisällä. Kirjojen alusta alkaen puhutaan mystisestä Tomusta, joka on jonkinlaisia alkeishiukkasia, mutta Tomun merkitys selviää paremmin vasta viimeisessä osassa.

Kun luen näitä kuvauksia lukemattomista toisista universumeista, maailmoista, jotka ovat limittäin oman maailmamme kanssa, minut valtaa suorastaan liikutus, enkä ymmärrä syytä.

Voin paljolti samaistua kirjan päähenkilöön, Lyraan. Hän on tarmokas, sisukas ja rohkea tyttö, tosin kova valehtelemaan toisin kuin minä. Häntä kuvaillaan toisessa osassa likaisena, irvistävänä tyttönä, kohtauksessa jossa hän kohtaa kirjojen toisen päähenkilön Willin maailmassa joka ei ole hänen omansa. Willillä ei ole daimonia, hänen maailmansa on kuten tämä meidän.

Olen uppoutunut tuohon ensimmäiseen osaan ja huomaamattani lukenut jo puolet kirjasta. Saan kirjasta paljon enemmän irti nyt kuin silloin kun viimeksi luin sen. Lapsena nuo ensimmäistä kertaa luettuani tuskin ymmärsin niitä kuten nyt, enkä ollut niin kiehtoutunut ajatuksesta lukemattomia määriä universumeja tai ymmärtänyt Tomua kuten nyt.

Istuin tupakilla ulkona sateessa sydän jyskyttäen. Kuvittelin, jos minulla olisi nyt daimoni rinnallani, miltä se näyttäisi. Kuvittelin suuren pantterin viereeni tuomaan rohkeutta. Lapsena suuresti haikailin sitä että voisipa ihmisillä olla daimonit, olisi joku, jonka kanssa aina keskustella, joku, jonka kanssa olet yhtä, joka jakaa tunnekokemuksesi ja ajatuksesi ja ihan kaiken. Kaipaan edelleen tuollaista, se kuvastaa sitä, miten kaipaan henkistä yhteyttä toisen olevaisen kanssa, kuten henkistä yhteyttä toiseen ihmiseen.

Huokaisin syvään vielä savuketta poltellessani ja jotakin minussa tapahtui. Ymmärsin, miten paljon pelkäänkään, ja annoin tuon pelon vyöryä kaikella voimalla päälle. Olin taas pieni Bella joka on kauhuissaan. Kysyin lapsilta sisälläni, mitä he ajattelevat. He nyökkäsivät. Ja he sanoivat, kyllä, olemme valmiita tuntemaan tämän kaiken pelon. Sitten he sanoivat yllättäen, olemme valmiita nyt muistamaan. Havahduin hetkeksi ja olin hievahtamatta paikoillani. Ymmärsin että olen nyt tupakilla istumassa ja että olen ulkona ja täällä sataa, ja että olen kohta menossa kotiin taas kirjaa lukemaan. Ymmärsin, että en ole sängyssäni raiskattavana nyt.

Juttelin noille pienille sisälläni. Haluatteko muistaa, kysyin uudestaan? Kyllä, me tahdomme nyt muistaa, he sanovat tarmokkaina. En kuitenkaan muista mitään vielä. Tiedostan vain sen että nuo pienet minussa eivät enää käyttäydy kuten ennen. Aiemmin he ovat pudistelleet päätään, sanoen, emme tahdo muistaa mitään, liian vakavaa.

Toisaalta olen tyyni ja rauhallinen, omassa kodissani, yksin, ja samanaikaisesti kauhuissani. Kohta isä tulee tänne ja raiskaa tai tappaa minut. Yllätyksekseni pienet minussa sanovat suojelevan minua. He ovat saaneet jostain rohkeutta. Nyt ne lapset minussa suojelevat minua kun aikuisena olen täynnä pelkoa, heiveröinen ja heikko.

Jatkan siis taas kirjaan uppoutumista.

lauantai 4. lokakuuta 2025

Kiinnostavia unia

Näin miellyttävän unen. Siinä olin saanut lapsen. Tyttölapsi, kuten aiemminkin ennustin esikoiseni olevan tyttö. Hän oli jo ehkä viiden tai kuuden vanha kun syystä tai toisesta vasta juttelin hänelle. Olin vähän kömpelö ja kankea, epäluonnollinen hänen seurassaan. Ajattelin näyttää häntä exälle joka olisi halunnut olla lasteni isä. Sitten juttelin hänen kanssaan mukavia asioita ja joku toinen äiti purskahti itkuun sanoen että on ihanaa kuulla jonkun juttelevan lapselleen mukavista asioista kun hän vain keskustelee murheista. Tajusin ettei tytölle vielä oltu annettu toista nimeä. Siinä oli sellainen vaikutelma kuin hänet olisi jotenkin jätetty heitteille kun en ollut hänen kanssaan ollut ollut tekemisissä vauvaiällä eikä hänellä ollut vielä nimeäkään. Kysyin mitä mieltä tyttäreni on nimestään Aurora. Hän vastasi että se on ihan kiva nimi. Kysyin mitä hän pitäisi nimestä Aamunkoi ja hän sanoi että sekin on kiva. Sitten ehdotin kolmatta nimeä Sädekehä josta en kylläkään ollut varma, oliko se hyvä nimi, mutta ehdotin kuitenkin. En muista mitä Aurora vastasi siihen. Selitin Auroralle että päädyin näihin nimiin koska se symboloi sitä että hän syntyi aamuun, hyvään elämään. Sanoin että äitisi elämä lapsena oli hyvin vaikeaa ja että en halua hänen koskaan kokevan samaa. Sitten hän jutusteli kanssani vähän välttelevästi ja jutteli mieluummin toisen tädin (jonka seurassa oli ollut pitempään kuin minun) kanssani ja vaikutti pikkuvanhalta lapselta joka ei pitänyt siitä ettei hänelle jutella kuin aikuiselle. Uni päättyi. Herättyäni olin innoissani. Pursusin äidinrakkautta. Sydäntä lämmittää ja perhosia vatsassa. Ihana tunne. Tunnen oloni myös luottavaiseksi että olisin joskus vielä äiti - uni tuntui jonkinlaiselta enteeltä. Hymyilyttää. Tuo uni myös ehkä viittasi siihen etten vielä olisi valmis lapsen tuloon mutta ehkä joskus olen. Edelleen tunnen tuon luottamuksen ja sen ihanan tunteen että saisin kokea äitiyden ja olla Aurora Aamunkoi Sädekehän äiti. Aurora nimihän minulle tuli jo aikaa sitten mieleen, että aivan kuin tuleva lapseni tahtoisi olla Aurora nimeltään. Nimen Aamunkoi keksin itse ja ilmeisesti se kelpaa ja sitten tuli jostain vielä kolmas, Sädekehä.

Näin viime yönä tosiaan unta Aurorasta mutta näin myös toisenkin kiinnostavan unen. Olen jostain syystä alkanut viime päivinä näkemään kiinnostavia unia. Unessa taisin olla avaruusaluksella. Ympärilläni pyöri lääkäreitä ja hoitajia ihmishahmossa. He tekivät minulle jonkinlaisia leikkauksia. Se oli selkouni. Minun piti pysyä hievahtamatta kun he leikkasivat päätäni. Mietin tekevätköhän he jotain leikkausta aivoilleni. Hieman vaikeaa kuvailla miten oloni muuttui mutta sen leikkauksen myötä ikään kuin olin enemmän oma itseni, minusta tavallaan poistettiin negatiivista energiaa. Sitten he tekivät kasvoilleni kauneuskirurgisia leikkauksia. En pelännyt heitä, yritin vain parhaani mukaan olla liikkumatta ja heräämättä kunnes kaikki leikkaukset on tehty. Sitten heräsin. Venyttelin sängyssäni ja nukahdin vielä uudelleen. 

Näin kolmannenkin unen joka oli mielenkiintoinen. Se uni paljasti tavallaan kaiken. Kaiken, minkä olen unohtanut. Ikään kuin olisin nähnyt kaiken sen mikä minussa on edelleen pimeydessä. Kuin puolet minusta, varjopuoleni. Olin lapsuuskodissa. Siellä aiottiin järjestää orgiat ja naapureita oli paikalla. Tunsin kummallisen tunteen  kehossani kuin se koko talon ilmapiiri tarttuisi minuun ja kehoni oli hidas eikä toiminut kunnolla ja tunsin outoa painetta kehossani. Vein veljeni pois siitä talosta vaikka hän halusi jäädä. Tiesin että näin on parempi hänelle. Kävelin veljeni kanssa ulkona yössä ja tuli tunnelma että täällä on vaarallista liikkua. Joku heilui siellä aseen kanssa. Tiesin että pitää olla erityisen varovainen. Törmäsin mieheen joka kertoi että häntä oli ammuttu. En muista unesta tämän enempää ja mieleen jäi lähinnä se tunne että lopultakin, lopultakin näen kaiken sen mikä minussa on pimeydessä!

perjantai 3. lokakuuta 2025

Enkeleitä, onko heitä

Olen ylpeä itsestäni - sain keskityttyä piirustukseen ja onnistuin kohtalaisesti! En ole aikoihin jaksanut piirtää mutta piirtäminen on harrastus jota olen pienestä asti tehnyt. Päiväkoti-ikäisenä olin yleensä syventynyt omissa oloissani piirtämiseen. Piirtelin kruunupäisiä kissoja, kissaprinsessoja, ja torahampaisia kaloja pistävän vihaisilla silmillä, hirviökaloja. Piirsin niitä aina uudestaan ja uudestaan, sama teema toistui. Käsittelin varmasti jo päiväkodissa traumojani piirtämällä ja siitä saakka taiteessani on jotenkin kuvastunut traumani ja asiat joita käyn läpi sillä hetkellä. Halusin olla lapsena kuvataiteilija, mutta nykyisin intohimoni on enemmänkin kirjoittaminen.

Olen pohtinut tänään hyvyyttä ja päätin alkaa piirtämään erilaisia hyvyyden hahmoja. Ensimmäisenä tietysti tulee mieleeni enkeli, perinteinen siivekäs valo-olento. Halusin heijastaa enkelini kasvoilla hyvyyttä, myötätuntoisuutta, lempeyttä, sielun kirkkautta ja kauneutta. Halusin syvyyttä sen silmiin. Onnistuin mielestäni kohtalaisesti.

Tässä siis teille enkeli päiväänne piristämään ja toivon kaikille teille sydämeni pohjasta paljon hyvyyttä elämään.

Mietteitä hyvyydestä ja pahuudesta

Luin Lorna Byrnen kirjaa Enkeleitä hiuksissani. Lorna siinä kuvaili miten Jumala koetteli häntä Saatanan läsnäololla. Lorna hytisi pelosta. Saatanaa Lorna kuvaili epämääräisenä hahmona joka on täynnä voimaa ja pahuutta. Lorna kuvaili tätä Saatanaa yhdistelmänä pimeyttä, pelkoa ja kauhua. Naurahdin. Väkisinkin suulleni levisi leveä hymy. Olen kokenut täsmälleen saman.

En tiedä, onko se isä, veli vai kuka tai mikä, mutta olen kuvaillut tätä suunnatonta pahuutta itsekin jonka olen kokenut. Näen sen epämääräisenä, suurena, sumeana mustana hahmona joka pursuaa voimaa ja absoluuttista pahuutta. Kuvailen sitä kolmella sanalla; pimeyttä, pahuutta ja pelkoa.

Huomasin hymyileväni ilkikurisesti ja suuresti nauttivani tuosta kertomuksesta Saatanasta. Minulle pahuus on tutumpaa kuin hyvyys. Muutama vuosi sitten psykoosissa kuvailin erilaisia pimeyden hahmoja. Yksi oli pikimusta pallon muotoinen, terävähampainen ja punasilminen pieni "demonipallo". Sitten oli demoni joka on langanlaiha ja mietiskeleväinen - se mietti että miten aiheuttaisi mahdollisimman paljon kärsimystä. Hyvin analyyttinen ja manipuloiva.

Hyvyys on jäänyt minulta pitkälti kokematta. Huomaan, että sitä on paljon ympärilläni, mutta tavallaan en vain huomaa sitä - se jää kokematta, tuntematta. Odotan innolla sitä kun avaudun lopultakin kokemaan kaiken sen hyvyyden mitä maailmassa on. Tiedän etukäteen, että silloin pelkkä jonkun ystävällinen hymy saa minut suorastaan liikutuksen valtaan. Koettuani kaiken sen pahan, osaan arvostaa hyvää enemmän.

Pohdin sitäkin että tästäkö syystä kaikki se pahuus tapahtui? Että minua ei vain rikottu traumatisaatiolla ja elämästäni tehty helvettiä, vaan että saisin tietää omakohtaisesti mitä pahuus on? Se on vaikea mutta hyvin arvokas oppiläksy. Ehkä minun oli tarkoitus tässä elämässä kokea kaikki paha.

Käännyn silti edelleen hyvyyteen. Valitsin hyvyyden. Pahuudessa ei ole mieltä. Olen kokenut pahuuden, olen nauttinut siitä, ja tiedän mitä se on, eikä se ole kuin kärsimystä ja tuhoa. Ei ole mitään järkeä valita kärsimystä ja tuhoa jos voi valita hyvyyden, onnen, ilon, terveyden ja rakkauden. Sitä hyvyys on.

Pohdin kiinnostuneena Saatanaa. Halusin tehdä parempaa tuttavuutta siihen. Yleensä olen kieltänyt ajatuksen kaikenlaisista pahuuden voimista, mutta nyt suorastaan kutsuin sitä luokseni. En pelännyt sitä. Tunsin voimaa. Muistin taas miten olen tuntenut pahuuden huumaavan voiman tietynlaista musiikkia kuunnellessani. Tämä voima - vaikkakin se on pahuutta - on todella pakahduttava ja voimaannuttava. Siksi en koe sitä varsinaisesti pahana vaikka se sitä onkin. Se on ikään kuin pahuutta verhoiltuna hyvyydeksi. Se on sitä kuinka henkiset opettajat ja minä koin että pimeys onkin vain harhaa - se on itseasiassa todellisuudessa valoa. Pahuus muuntaa muotoaan. Se ei ole enää tuhoisa voima joka hallitsee sinua. Sinä hallitset sitä. Ja voit valjastaa sen voiman hyviin tarkoitusperiin.

Nautin suuresti tästä pienestä ilkikurisuudesta itsessäni. Seksuaalisessa mielessä siitä saa paljon irti. Se vivahtaa pahuuteen ollen kuitenkin positiivinen voima. Samoin pahuus voi olla positiivinen voima jos sen hallitsee itsessään, sitä ei pelkää, eikä se vie mukanaan ja aiheuta tuhoa. Jos se ei kanavoidu tuhoisana käytöksenä ketään kohtaan, siitä saa valtavasti voimaa. Pahuuden tuntiessaan pelko on tiessään.

Näitä on hieman hankalaa pukea sanoiksi, mutta kun tunnen yhdessä sekä hyvyyden että pahuuden voima, tunnen olevani voimakas kuin itse Jumala.

En pelkää pahuutta. Teen sen tervetulleeksi. Se ei voi satuttaa minua millään lailla. Enkä minä satuta ketään vaikka antaisin itseni nauttia tuosta pahuuden energiasta.

Jäin miettimään kuitenkin pahuutta jota ei voi kuvailla mitenkään positiivisena energiana. Absoluuttista, puhdasta ja pahuutta. Siihen en osaa oikein samastua. Sitäkin varmasti on. Pahuudessa on ikään kuin nämä kaksi: positiivinen pahuus ja negatiivinen pahuus. Positiivinen pahuus on se, mitä kuvailin tässä. Sen energian voi valjastaa hyödyksi ollen satuttamatta ketään. Sitten on negatiivinen pahuus mikä oikeasti on silkkaa pahuutta. Siitä en osaa kirjoittaa koska sitä en ole itsessäni koskaan kokenut. Olen yrittänyt samastua siihen väkivaltaisen musiikin kautta mutta en ole vielä uskaltanut uppoutua kovin syvälle siihen maailmaan. Ehkä vielä joskus opiskelen mitä se tarkoittaa.

Hyvyys on jäänyt tosiaan minulle aika vieraaksi käsitteeksi, ikävä kyllä. En tiedä olenko sitten aistinut pelon hetkinä ympärilläni enkeleitä joiden myötä olen saanut tuntuman hyvyyteen. Olen aistinut tämän hyvyyden voiman ja ottanut oppia siitä. Siinä talossa, lapsuuskodissa, tapahtui niin omituisia asioita ettei ihme olisi jos olisin aistinut enkeleitä tai nähnyt heitä.

Yritän kuvitella hyvyyden olentoja mutta en osaa. Tiedän vain lukemani perusteella jotakin enkeleistä. Minua itseasiassa pelottaa hyvyys enemmän kuin mikään, nyt kun ajattelee. Ehkä siksi koska se nostattaa kaiken sen pimeyden minussa pintaan. Se nostaa pintaan hyvin vaikeita tunteita. Mutta varmaan juurikin siksi minun tulisi tutustua siihen puoleen paremmin. Voisin kuvitella vaikkapa (vaikkei sellaista olisi olemassakaan) pieniä puhtaan valkoisia enkelipalloja joilla on kirkkaat silmät ja pienet siivet. Eivätkös sellaiset olisi suloisia? Tahdon adoptoida sellaisen!

Päätänkin tästä eteenpäin tutustua enemmän hyvyyteen. Ehkä alan sitten nähdä ja myös kokea hyvyyden muissa ihmisissä. Ehkä silmäni aukenevat. Minkälainen maailma minulta onkaan jäänyt huomaamatta! Tästä ei tule helppoa kun on pahuuteen tottunut, mutta yrittämisen arvoista se on.

keskiviikko 1. lokakuuta 2025

Tyhjiö

On hiljaista. Vain omat ajatukseni seuranani. Kaikkialla on niin rauhallista. Tätäkö turvallisuus on? Ei pihaustakaan. Rakastun tähän hiljaisuuteen. Se on ympärilläni niin lempeänä. Hymyilen hieman. Tiedän, että kaikki on hyvin.

Kukaan ei tule raiskaamaan. Kukaan ei tule hakkaamaan. Kukaan ei tule murhaamaan.

Astun eräänlaiseen tyhjiöön.

Mitä seuraavaksi?

Tämä tyhjiö on positiivinen kokemus. Jotakin vanhaa on kuolemassa. Koko elämäni tragedia, väkivalta, hyväksikäyttö, koulukiusaaminen ja kaikki se kamppailu elämän puolesta - ohitse.

Täällä on niin hiljaista. Voin kaikessa rauhassa juoda kupillisen kuumaa kahvia ja syventyä kirjaan. Voin olla turvallisin mielin. Voin turvallisin mielin syödä iltapalaksi muutaman leivän ja käpertyä sänkyyn peittojen alle. Voin nukkua yöni huoleti. Kukaan ei tule sisään asuntooni.

Mitä nyt tapahtuu? Olen jännittynyt. Olen saamassa kosketuksen turvaan ja sitä kautta ehkä alan ymmärtämään mitä todella on tapahtunut. Miten tosissaan olen kamppaillut.

On ollut kyse elämästä ja kuolemasta.

Selvisin läpi vaarallisten vuosien, läpi ikuisuuksien kyynelten, läpi kaiken sen vihan, tuskan ja kärsimyksen. Selvisin itsemurhayrityksistä ja muista läheltä piti -tilanteista. Kuin jokin kosminen voima olisi ollut suojelemassa, ettei ole vielä ollut minun aikani lähteä.

Niin paljon tuskaa ehtinyt kokea lyhyen elämäni ajan. Entä kaikki ihmiskunnan hyvyys? Se on jäänyt huomaamatta. Olen ollut niin kiinnittynyt pahuuteen.

Ehkä päästän pahuudesta hiljalleen irti. Ehkä alan huomata kaiken hyvyyden maailmassamme. Olen tyhjiössä.

Luen kirjaa enkeleistä. Kaikki se valo ja rakkaus mistä Lorna kirjoittaa, on tuonut minulle aina lohtua vaikeina aikoina. Voisinpa itsekin olla kontaktissa enkeleihin. Rukoilen välillä kyllä vaikkakaan en tiedä onko tuolla ketään joka kuulee rukoukseni. Yleensä kiitän siitä miten olen kamppaillut. Olen joka tapauksessa toisinaan hyvin kiitollinen elämästäni.

Positiivisuuspostaus

Nyt on niin positiivinen mieliala että päätin lisätä sitä ja kirjoittaa niistä hyvistä asioista joita elämässäni nyt on.

Ensimmäisenä tulee mieleeni oma koti - joka on turvallinen - vaikkei minusta aina tuntuisi siltä. Kotini on myös sievästi ja itse sisustettu mieleisekseni ja sisustukseni hipoo täydellisyyttä. Kaunis ja esteettinen ympäristö on minulle tärkeää. Täällä on seesteistä ja mieli lepää kauniissa huonekaluissa ja koriste-esineissä. Asuntoni on pieni mutta sen kokoinen että täällä viihtyy hyvin yksi ihminen. Oma koti on minulle kaikki kaikessa. Saan omaa rauhaa ja aikaa aina kun haluan. Kotona on ihanaa puuhastella yksin kaikkea. Nautin todella yksinolosta vaikkakin olen aika yksinäinen samalla. Tämä on turvapaikkani jossa saan eheytyä omaan tahtiini.

Sitten on ihan mahtavat ohjaajat (asun tuetusti). Huipputyyppejä kaikki ja he ovat kuunnelleet ja lohduttaneet minua. Heissä on valtavasti positiivista energiaa ja juuri sitä kaipaan ihmisissä - iloa, ulospäinsuuntautuneisuutta ja sosiaalisuutta. He ovat muistuttaneet minulle monesti että olen täällä tärkeä, pidetty ja että olen kaunis ja ihana ihminen. Heidän kanssaan on aina mukava jutella ja joka päivä tuleekin enemmän taikka vähemmän juteltua heille. Saan myös heidän kanssaan viikoittain pitempiä jutteluhetkiä jolloin voin terapeutin lisäksi heille avautua ongelmistani - jopa insestistä. Kertaakaan en ole kuullut että "en tahdo kuulla noita juttuja". He kuuntelevat.

Sitten toki terapia ja terapeutti. Lopultakin saan ihan luvalla avautua kaikesta! Ja se on minun omaa aikaani kun menen terapiaan. On aina mukavaa aloittaa terapiasessio sillä että terapeutti keittää minulle kahvit. Voin puhua terapeutille kaikista kiusaannuttavistakin asioista ja oireista joita minulla on ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja se on ihan okei. Se on helpottavaa, ettei mitään täydy salata. Seksuaalitraumat ovat toisinaan hyvin seksuaalisia laadultaan ja helpottaa se että niistä seksuaalisistakin asioista voi avautua eikä täydy häpeillä sitä niistä puhumista.

Naapurit on yksi. En ole kamalasti naapurieni kanssa tekemisissä mutta muutama on jonka kanssa juttelen ja yksi jonka luona kyläilen säännöllisesti. Se yksikin ihmiskontakti on paljon ja auttaa yksinäisyydessä. Tupakkapaikalla on yleensä joku ja on siellä mukava vaihtaa päivän kuulumiset taikka sitten vain istuskella yksin täydessä rauhassa. Kumpikin hyvä.

Täytyy todeta että olen vahva nainen ja se onkin yksi positiivisimmista asioista elämässäni: resilienssini. Kestän vaikka minkämoisia vastoinkäymisiä kääntäen ne voitoksi. En olisi näin hyvässä tilanteessa nyt ilman sitä kykyä. Saan olla ylpeä itsestäni. Aina kun tajuan insestin tapahtuneen, tunnen ylpeyttä. Ensin luulin että olen ylpeä insestistä kunnes oivalsin että olen itseasiassa ylpeä siitä miten hyvin olen selvinnyt siitä! Onhan tässä vielä paljon edessä varmasti ja vuosien toipuminen mutta en anna sen lannistaa. Hyväksyn olosuhteet. Hyväksyn sen että voi mennä vielä kymmenen vuotta kunnes voin paremmin. Voi olla ettei niin kauaa tarvitse odottaa. Mutta asia ei häiritse minua. Kymmenen vuotta tuntuu lyhyeltä ajalta jos saan vielä olla terve taikka edes terveempi. Olen nuori nelikymppinen sitten. En vielä liian vanha yhtään!

Olen oppinut rakastamaan itseäni, se on yksi asia. Se otti aikansa, vuosia. En teininä tahtonut olla minä ollenkaan. En itseasiassa tahtonut olla edes ihminen. Elin fantasiamaailmoissani. Fanitin eri hahmoja leffoissa ja sarjoissa ja olin pakkomielteinen niistä. Olin hyvin masentunut. Nykyään ymmärrän olevani itse ihan samanlainen kuin nämä fanitukseni kohteet. Olen tyytyväinen ollessani minä. Tiedän, että olen ihan huippu tyyppi, mielenkiintoinen ja paljon muuta hyvää. Eikä sillä, että minun edes tarvitsisi olla, tiedostan virheeni ja puutteeni myös ja osaan rakastaa itseäni ehdoitta nekin hyväksyen. Tällaisen itserakkauden oppiminen vei minulta vuosia mutta eräänä kauniina kesäpäivänä puistossa istuskellessani jotenkin yhtäkkiä ymmärsin mitä on rakastaa itseään ja tuntui että olin saavuttanut pisteen kehityksessäni jota olen kauan odottanut. Osasin rakastua itseeni oikealla tavalla. Ja saavutin sen vaikka minusta tuntui etteivät muut rakastaneet minua.

Kaikki elämän perusasiat jotka ovat kunnossa on asia josta voin myös olla kiitollinen. Minulla on asunto, ruokaa, varaa turhuuksiinkin ja minua autetaan jokapäiväisessä elämässäni täällä tukikämpässä. En kärsi nälkää, en kärsi sotaa, enkä muutakaan sellaista. Asiat joita moni pitää itsestäänselvyyksinä eivät sitä ole minulle. Saan myös eläkettä ja muita tukia rahallisesti jotta ei ole pakko opiskella taikka tehdä töitä kun siihen ei pysty. Saan kaiken mahdollisen ajan itselleni ja toipumiselleni. Tämä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Elän mielestäni luksuselämää vaikka olen pahasti mielenterveysongelmainen vailla kunnon ystävyyssuhteita taikka kumppania tai edes lemmikkiä seuranani!

Siinä oli muutama asia. On niitä varmaan muitakin mutta nyt ei tule mieleen.

Kuulumisia

Tänään oli hyvä terapiasessio. Sain puhuttua asioista. Sain myös jonkinlaisen turvallisuuden kokemuksen ja hihkuin riemuissani, kukaan kutsumaton ei tule asunnolleni! Voin elää haluamaani elämää! Nyt on mieliala pysynyt hyvänä.

Täyteen ahdetussa bussissa mietin yhteisöllisyyttä. Miten mukavaa olisikaan jos kanssaihmiset ottaisivat toisiinsa kontaktia ja juttelisivat asioista. Olisi niin ihanaa tuollaisissa tilanteissa kokea yhteisöllisyyttä, etteivät ihmiset vain istuisi erillään toisistaan ja keskittyneenä puhelimien selaamiseen. Miten ihanaa olisikaan istahtaa jonkun ventovieraan viereen ja vaihtaa muutama sana. Jäin kaipaamaan yhteisöllisyyttä. Miten sitä voisi toteuttaa?

Siivosin eilen kunnolla. Nyt tämä asunto on asuttava! Heti viihdyn täällä paremmin, sen lisäksi että on siistiä, tuo turvallisuuden tunne myös saa minut viihtymään joka on nyt alkanut tulla hiljalleen tänne asuntoon.

En muuta sittenkään täältä pois. Juteltiin sossun kanssa ettei omilleni muutto ole mahdottomuus, mutta että toistaiseksi asuisin täällä. Huomasin että ainoat syyt miksi halusin ylipäätään muuttaa on turvattomuus sekä asunnon sotkuisuus. No, molemmat ovat täällä korjattavissa. Ei täydy niiden vuoksi muuttaa mihinkään.

Yksinäisyys on yksi asia myös. Mutta sillekin päätän tehdä jotakin. Hankin harrastuksen, menen ryhmiin, menen ihmisten ilmoille. Myös tuon turvallisuuden tunteen lisääntymisen kautta ei haittaa niin paljon vaikka olisin paljon yksinäni. Viihdyn hyvin omassa seurassani.

Tulet selviytymään. Nämä sanat alitajuntani minulle yhtäkkiä antoi. Tunsin niiden rohkaisevan voiman ja ilahduin. Se sai miettimään, ehkä voitan tämän vaikean vaiheen, että se on ohimenevää. Ehkä saan vielä kaikin puolin hyvän elämän, olen terveempi, aidosti iloinen kaikesta kokemastani kärsimyksestä. Ehkä tuo päivä vielä koittaa että en kadu mitään. Ehkä elämässä tulee tapahtumaan vielä paljon hyvää. Ehkä löydän puolison. Ehkä saan lapsia. Ehkä toteutan haaveitani ammatin suhteen. Ehkä minulla on toivoa. Ehkä selviän.

Tässä siivottu pikku yksiöni!



Polkkatukkaprinsessa

En tiedä, kuka tämä nainen on. Onko hän hallusinaatio jonka näin äidin paikalla? Onko hän joku oikea henkilö? En tiedä mutta minulla on pakk...