Omistan nuo kolme kirjaa jo lapsuudesta saakka. Olen violetilla tussilla kirjoittanut nimeni niiden etusivuille. Jostain tuntemattomasta syystä jo lapsena kiinnyin kovasti noihin kirjoihin. Ne ovat fantasiaa, kertovat maailmasta jossa ihmisillä on daimonit, sielu eläimen muodossa, ja muista maailmoista, kuten meidän, joissa daimoni, eli sielu, on ihmisen sisällä. Kirjojen alusta alkaen puhutaan mystisestä Tomusta, joka on jonkinlaisia alkeishiukkasia, mutta Tomun merkitys selviää paremmin vasta viimeisessä osassa.
Kun luen näitä kuvauksia lukemattomista toisista universumeista, maailmoista, jotka ovat limittäin oman maailmamme kanssa, minut valtaa suorastaan liikutus, enkä ymmärrä syytä.
Voin paljolti samaistua kirjan päähenkilöön, Lyraan. Hän on tarmokas, sisukas ja rohkea tyttö, tosin kova valehtelemaan toisin kuin minä. Häntä kuvaillaan toisessa osassa likaisena, irvistävänä tyttönä, kohtauksessa jossa hän kohtaa kirjojen toisen päähenkilön Willin maailmassa joka ei ole hänen omansa. Willillä ei ole daimonia, hänen maailmansa on kuten tämä meidän.
Olen uppoutunut tuohon ensimmäiseen osaan ja huomaamattani lukenut jo puolet kirjasta. Saan kirjasta paljon enemmän irti nyt kuin silloin kun viimeksi luin sen. Lapsena nuo ensimmäistä kertaa luettuani tuskin ymmärsin niitä kuten nyt, enkä ollut niin kiehtoutunut ajatuksesta lukemattomia määriä universumeja tai ymmärtänyt Tomua kuten nyt.
Istuin tupakilla ulkona sateessa sydän jyskyttäen. Kuvittelin, jos minulla olisi nyt daimoni rinnallani, miltä se näyttäisi. Kuvittelin suuren pantterin viereeni tuomaan rohkeutta. Lapsena suuresti haikailin sitä että voisipa ihmisillä olla daimonit, olisi joku, jonka kanssa aina keskustella, joku, jonka kanssa olet yhtä, joka jakaa tunnekokemuksesi ja ajatuksesi ja ihan kaiken. Kaipaan edelleen tuollaista, se kuvastaa sitä, miten kaipaan henkistä yhteyttä toisen olevaisen kanssa, kuten henkistä yhteyttä toiseen ihmiseen.
Huokaisin syvään vielä savuketta poltellessani ja jotakin minussa tapahtui. Ymmärsin, miten paljon pelkäänkään, ja annoin tuon pelon vyöryä kaikella voimalla päälle. Olin taas pieni Bella joka on kauhuissaan. Kysyin lapsilta sisälläni, mitä he ajattelevat. He nyökkäsivät. Ja he sanoivat, kyllä, olemme valmiita tuntemaan tämän kaiken pelon. Sitten he sanoivat yllättäen, olemme valmiita nyt muistamaan. Havahduin hetkeksi ja olin hievahtamatta paikoillani. Ymmärsin että olen nyt tupakilla istumassa ja että olen ulkona ja täällä sataa, ja että olen kohta menossa kotiin taas kirjaa lukemaan. Ymmärsin, että en ole sängyssäni raiskattavana nyt.
Juttelin noille pienille sisälläni. Haluatteko muistaa, kysyin uudestaan? Kyllä, me tahdomme nyt muistaa, he sanovat tarmokkaina. En kuitenkaan muista mitään vielä. Tiedostan vain sen että nuo pienet minussa eivät enää käyttäydy kuten ennen. Aiemmin he ovat pudistelleet päätään, sanoen, emme tahdo muistaa mitään, liian vakavaa.
Toisaalta olen tyyni ja rauhallinen, omassa kodissani, yksin, ja samanaikaisesti kauhuissani. Kohta isä tulee tänne ja raiskaa tai tappaa minut. Yllätyksekseni pienet minussa sanovat suojelevan minua. He ovat saaneet jostain rohkeutta. Nyt ne lapset minussa suojelevat minua kun aikuisena olen täynnä pelkoa, heiveröinen ja heikko.
Jatkan siis taas kirjaan uppoutumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti