Oli tuossa taas viikon, parin, osastojakso. Sain lääkkeistä hirveät traumatakaumat päälle ja romahdin. Nyt taas kotona. Ihana oma koti.
Keittelen kahvia ja ajattelin kirjaan taas uppoutua.
Osastolla kaikki purkautui. Piirsin pilakuvan itsestäni vihaisena villikissana isäni sylissä. Itkin, nyyhkytin, raivosin ja nauroin. Uhkasin tappaa sen paskiaisen. Sain kosketuksen itseeni, olin minä taas, en isän kopio. (Olen omaksunut isäni olemuksen, hymyn, muita piirteitä.)
On niin ihanan turvallista kotona nyt. Toivon, että tuntisin oloni kohta täysin turvalliseksi täällä. Mutta välillä takaumat ovat niin voimakkaita ettei niitä voi estää, ja turvattomuuden kokemus.
Rakastan tätä paikkaa nykyään entistä enemmän mitä enemmän koen turvallisuutta. Täällä on seesteistä, harmonista.
Mietin sitä että voi olla että käsittelen muistojani loppuelämäni ja että loppuelämäni ajan vanhuuteen saakka tulee uusia muistoja. Sillä ei ole mitään väliä. En jaksa katkeroitua kohtalostani. Kuten totesin itselleni, havahduin oivallukseen, että karminen tehtävä tässä elämässä on ollut kokea kaikki pahuus omakohtaisesti ja löytää hyvyys itsestäni uudelleen. Se on toteutunut ja toteutumassa. Olen tehtäväni suorittanut. Näin kuuluikin olla?
On tässä hyvätkin puolensa. Traumatisaation kautta olen vahvistunut entisestään ja osaan iloita asioista jotka ehkä olisivat muuten itsestäänselvyyksiä, kuten kehollisuuteni taikka se että ylipäätään elän.
Se on loputon suo jos lähden katkeroitumaan. Koen kuitenkin iloa ja siitä pidän kiinni. Olen tyytyväinen jo pelkästään siihen että olen turvassa nyt ja muuta en elämääni edes tarvitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti