Äitini on aina hyvin etäinen kun ottaa puheeksi rakkauden, parisuhteet, lapsi-ja perheenperustamishaaveet. Hän ei kommentoi niitä millään lailla. Itsehän hän on aviossa edelleen isäni kanssa, mutta he ovat pikemminkin vain kaksi ihmistä saman katon alla ja yhteisiä lapsia, ei muuta. Ei rakkaudenosoituksia, ei romantiikkaa, ei mitään sellaista. Taitaa olla niin että koko suvussa parisuhteet ovat enemmän taikka vähemmän tällaisia. En muista ainakaan koskaan nähneeni kellään suvussa onnistunutta, rakastavaa parisuhdetta, hellyydenosoituksia taikka mitään vastaavaa.
Muistan ikuisesti kun äitini ja isäni menivät parisuhdeterapiaan. Ilmeisesti siellä heitä oli kehotettu antamaan hyvänyönsuukko ja halaamaan. Muistan katsoneeni vierestä kun äiti ja isä kömpelösti halaavat ja suukottavat toisiaan. Tunsin suurta vastenmielisyyttä. Se oli niin epäromanttista, niin kliseistä, että he pikemminkin ikään kuin halusivat toisistaan eroon kuin olla toistensa lähellä. Muistan isän myös (vitsailen vähän) suhtautuvan äitiin ikään kuin "ugh, minä olla mies, ugh, tämä olla vaimo, minä omistaa vaimo". Julkisella paikalla, taisi olla jokin teatteriesitys, isä nimittäin kietoi kätensä äitini harteille aivan kuin omistavasti. Minua jälleen oksetti ja suututti sen näkeminen.
Sen verran tiedän että ainakin serkuillani on ollut parisuhteita mutta en tiedä kuinka toimivia ne ovat olleet. Sen tiedän että toisella serkuista kokemusta narsistisista miehistä. Eli hänkään ei ole onnistunut solmimaan rakastavaa, toimivaa parisuhdetta. Veljelläni oli joku tyttöystävä joskus mutta jos oikein ymmärsin, oli hänelle "helpotus" kun he erosivat. En tiedä seurusteleeko veljeni nyt. Ainakaan ei ole puhunut äidilleni sellaista jos näin, ja äiti kertoo yleensä paljon mitä veljelleni kuuluu.
Itsehän olen aina ollut loputon romantikko. Aina, niin kauan kuin muistan, enemmän kuin mitään muuta, olen toivonut parisuhdetta. Lapsena jo tahdoin kovasti poika- tai tyttöystävän. Ihastuin aina niin poikiin kuin tyttöihinkin. Itse reagoin insestiin tällä tavoin. Romanttinen suhde - toiseen kuin perheenjäseneen - olisi pelastus. En kuitenkaan koskaan saanut teininä sitä toivomaani parisuhdetta. Vasta kun olin kaksikymmentävuotias ja tapasin ensi kertaa exäni, sain parisuhteen - ja se on tähän mennessä ainoani.
Meillä on hankaluutemme, olleet kaiken aikaa kun olemme tunteneet toisemme, mutta siitä huolimatta meillä on enemmän rakkautta kuin koko perheessäni yhteensä. Perheessäni rakkaus on todellinen klisee, ja ilmapiiri on kolkko ja masentava. Meillä exän kanssa ehkä ei toimi mikään kunnolla, varsinkin minun puoleltani on vaikeuksia, vaikeuksia tuntea tunteitani ja rakkauttani häneen (ja kun vain sanonkin sanan "rakkaus" se tuntuu valheelta ja kliseeltä ja pelottavalta) mutta selvästi tunnen suurta kiintymystä, himoa, halua, ihastusta, vähintäänkin.
Juttelin myös ystäväni kanssa jolla on ihan sama kokemus omasta perheestään. Meillä vaikuttaisi olevan hyvin samantyyppinen suku. Hän on myös todella traumaattinen, eikä kunnolla muista, mutta hänen perheensä sentään osoittaa merkkejä siitä että traumatisaatio on totta - ovat todella ilkeitä hänelle ja ahdistelevat seksuaalisesti. Olen melkein kateellinen. Jos oma perheeni osoittaisi tuollaisia merkkejä, olisi niin paljon helpompaa uskoa omaa tarinaansa seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja insestistä.
En tiedä, miten sitten veljeni kokee rakkauden ja romantiikan. Onko se samanlaista kuin äidillä ja isällä, eli olematonta, vai pystyykö hän jonkinlaisiin parisuhteisiin? Puhuin tämän kyseisen ystäväni kanssa siitä että mistäköhän olen edes oppinut suhtautumiseni romantiikkaan kun ainakaan perheeltäni en sitä ole oppinut. Hän vastasi että se on ehkä sisäsyntyistä.
Rakkaus sanana herättää suurta pelkoa, välttelemistä, vihaa, kliseisyyttä. Välttelen koko sanaa parhaani mukaan ja samalla olen surullinen. Tässä on vielä isoja lukkoja avattavana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti