Bussissa matkalla terapiaan istuessani huomasin miten epätodelliselta maailma tuntuu. Se on kuin olisi ollut koko elämänsä lukittuna johonkin pimeään eikä olisi koskaan nähnyt oikeaa maailmaa, katuja, aurinkoa, ihmisiä, autoja ja niin edelleen, ja yhtäkkiä vapautuisi pimeästä ja näkisi maailman ensimmäistä kertaa. Siltä se tuntuu, kun vapautuu lopulta dissosiaation epätodellisuuden tunnusta, kuin näkisi maailman ensimmäistä kertaa ja kaikki on oikeaa.
Viime yö oli aika levoton. Vaivuin takaumaan. Se tuntui kuin liukenisin ilmaan ja sitten minut valtasi nämä filosofiset ajatukset ja pelot siitä miten maailma koostuu ajatuksista ja tunteista ja minun ajatukseni ja tunteeni muovaavat todellisuuttani. Makasin sängyssä pehmokisu sylissä peittojen alla ja pelkäsin. Yritin kaikin voimin sanoa itselleni, nyt et uppoudu niihin ajatuksiin, vaan pysyttelet tässä. Tämä hetki on turvallinen. Kehosi on turvassa.
Minulla on tiettyjä oivalluksia maailmasta jotka pelottavat, kokemuksia, joita en osaa järjellä selittää. Ehkäpä se on todellisuuden vääristymää ja pelkään turhaan. Mietin kaikkia kohtaamisia ihmisten kanssa ja sitä miten ne tuntuvat merkityksellisiltä ja kuin houkuttelisin omilla ajatuksillani tiettyjä ihmisiä elämääni joilla on samoja teemoja elämässään meneillään. En enää uhraa paljoakaan aikaa tuolle ajatukselle, totesin, että en ymmärrä sitä, eikä minun ehkä tarvitsekaan. Pysyttelen vankasti maallisessa maailmassa mieluummin.
Terapeutin penkkiin istuessani havahduin oman kehoni todellisuuteen. Miten olen lihaa ja verta. Miten olen olemassa. Tunsin miellyttävästi maadoittuvani. Terapian jälkeen tunsin edelleen tuon tunteen ja sitä kautta oloni paljon voimakkaammaksi, elinvoimaisemmaksi.
Pysähdyin ja katsoin itseäni peilistä. Mitä näin? Näin pienikokoisen ja siron naisen, joka kuitenkin hehkuu tahdonvoimaa ja sisäistä vahvuutta. Kuin paljon voimaa pienessä pakkauksessa. Olin ylpeä itsestäni, mistä kaikesta tämä keho onkaan selvinnyt, mistä tämä mieli on selvinnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti