Tämä hyvyys on ainut lohtuni pimeyden keskellä. Oma hyvyyteni. Muuten kaikki paikat ovat verhoiltuna sysimustaan pahuuteen. Mutta minä itse säkenöin hyvyyttä siellä. Se lohduttaa, rauhoittaa ja tuo turvaa, silloin, kun kykenen näkemään ja kokemaan omassa itsessäni asuvan hyvyyden.
Luin taas Lornan kirjaa enkeleistä. Ymmärsin että minun tulee kirjoittaa kirja hyvyydestä ja pahuudesta. Se olisi omaelämäkerta, mutta tärkeämpää siinä on se että se kertoo hyvyydestä ja pahuudesta kuin varsinaisesti oma elämäni. Se kertoo elämäni tapahtumien, siinä olevien henkilöiden ja julmien kokemusteni kautta hyvyydestä ja pahuudesta. Voin nähdä mielessäni tämän kirjan. En tiedä, onko minun edes mahdollista kirjoittaa se, mutta se tuntuu tärkeältä. Minulla on tärkeä sanoma siinä. Keskittyä aina hyvyyteen. Pahuudessa ei ole mieltä. Pahuus on vain kärsimystä ja tuhoa mutta hyvyydellä rakennetaan tuhotusta jotakin paljon kauniimpaa.
Hahmotan sen hivenen epäselvästi mutta hahmotan kuitenkin. Mistä kaikesta olenkaan selvinnyt tähän mennessä? Kaiken sorttista pahuutta jonka keskellä yksin olen ja silti onnistun pitämään kiinni valostani. Se on uskomatonta, mihin tahdonvoima ihmisen vie. Mihin alkukantainen halu pysyä elossa vie.
Nyt olen elämässäni hyvässä paikassa. Minulla on hyvä paikka asua, mukava yhteisö, apua ja tukea arjessa. Elämä on mallillaan vaikka välillä tuntuu että sekoan takaumissani ja pelkään kaikkea kaiken aikaa. Tämä on vain silti raskas välivaihe. Kaikki tulee järjestymään, tiedän sen intuitiivisesti. Uskon, että tulee vielä helpottamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti